Kumpi on kovempi: yksilöurheilija vai joukkueurheilija?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Vuoden urheilijan valinta aiheuttaa aina värikkäitä kiistoja, mikä varmaan osin onkin äänestyksen tarkoitus. Perin tavallista on haukkua voittajan äänestäneet urheilutoimittajat täysin urheilun lainalaisuuksia ymmärtämättömiksi, kun oma suosikki ei ylläkään sille sijalle, jolle itse olisi toivonut. Tänä vuonna parranpärinää ei aiheuttanut niinkään Uno-pystin kanssa neljättä kertaa gaalasta kotiin lähtenyt Iivo Niskanen, vaan se, ettei NBA:ssa huippukautta pelaava Lauri Markkanen mahtunut viime vuoden kolmen parhaan suomalaisurheilijan joukkoon. Edelle ylsi hiihtäjä Niskasen lisäksi kaksi yleisurheilun Euroopan mestaria: Wilma Murto ja Topi Raitanen.

Olisiko Markkasen sitten pitänyt yltää kolmen parhaan joukkoon? Miksipä ei. Erinomaisesti sujuneen NBA-syksyn lisäksi Markkanen kannatteli kesän EM-kisoissa Suomen maajoukkuetta usein käytännössä yksin ja johdatti Susijengin peräti kahdeksan parhaan joukkoon.

Toisaalta Markkanen ei lopulta mahtunut turnauksen tähdistöjoukkueeseen, vaikka mättikin pisteitä turnauksen toiseksi kovimmalla tahdilla. Tähdistöjoukkueen valinneiden mielestä Markkanen ei siis ollut EM-turnauksen paras pelaaja edes omalla pelipaikallaan, vaikka hänen parhaimmillaan dominoivat otteensa herättivät melkoisesti huomiota kansainvälisestikin. Sen sijaan Murto ja Raitanen olivat kumpikin EM-kisoissa ”pelipaikkansa” parhaita voittamalla Euroopan mestaruudet omissa lajeissaan.

Koripallofanaatikot tuntuvat usein olevan sitä mieltä, että koripallo on niin maailmanlaajuinen ja kilpailtu urheilumuoto, että jo korkeimmalla sarjatasolla NBA:ssa vakiokokoonpanoon pääseminen on vähintään yhtä iso juttu kuin arvokisamitali ”pienemmässä urheilulajissa”. Mutta onko esimerkiksi yleisurheilu oikeasti vähemmän maailmanlaajuinen tai kilpailtu urheilumuoto kuin koripallo?

Kaudella 2021–22 NBA:ssa pelasi vähintään yhden ottelun noin 800 pelaajaa. Heistä noin sata (12,5 %) oli kotoisin muualta kuin Yhdysvalloista. Kaikkiaan NBA-pelureita tuli Yhdysvaltojen ulkopuolelta noin 40 maasta. Vastaavasti YHTEEN yleisurheilun Timanttiliigan osakilpailuun kesällä 2022 Monacossa osallistui suunnilleen 150 urheilijaa, joista alle kolmannes oli yhdysvaltalaisia ja loput kotoisin – NBA:n tavoin – noin 40 maasta.

Yksi Timanttiliigan osakilpailu ei tietenkään kerro koko totuutta, ja totta on, että tietyissä yleisurheilulajeissa yhdysvaltalaisten dominanssi on lähes samaa luokkaa kuin koripallossa, mutta se ei juuri vähennä yleisurheilun maailmanlaajuisuutta suhteessa koripalloon. Eikä sekään varsinaisesti koripallon maailmanlaajuisuuden tuntua lisää, että 32:sta tarjolla olleesta olympiakultamitalista 25 on mennyt Yhdysvaltoihin. Itse asiassa joukkuelajeista ”marginaalilaji” jääkiekossa on useampia eri olympiavoittajamaita kuin koripallossa.

Pelkästään lajien aseman vertailu ei siis välttämättä johda puusta pitkään, kun yritetään ratkoa yksilöurheilijan ja joukkueurheilijan välistä paremmuutta. Miten se sitten kannattaa tehdä? Esimerkiksi testituloksien vertailussa ei ole juuri mieltä, sillä erilaiset lajit vaativat yleensä melko lailla erilaisia ominaisuuksia. Myöskään pelkät henkilökohtaiset suoritukset eivät yksinään kelpaa vertailtavaksi, sillä joukkueurheilijan kohdalla urheilijan merkitys joukkueelle painaa vaakakupissa vähintään saman verran.

Entäpä jos tehdäänkin yleisurheilusta joukkuelaji?

Ajatellaan, että tässä joukkuelajissa on 16 pelipaikkaa, joita yksittäisten urheilijoiden sijaan edustavatkin lajit ja lajiryhmät. 100 ja 200 metrin pikamenijät ovat yhdellä pelipaikalla, 400 metrin pinkojat toisella, keskimatkojen juoksijat kolmannella, kestävyysjuoksijat neljännellä, pika-aiturit viidennellä, nelosen aiturit kuudennella ja estejuoksijat seitsemännellä pelipaikalla.

Jos oletetaan, että tämä joukkuelajiyleisurheilu on jotakuinkin amerikkalaisen jalkapallon tyyppinen urheilumuoto, jossa on erikseen hyökkäyksen kokoonpano ja puolustuksen kokoonpano, muodostavat juuri nämä seitsemän pelipaikkaa yhdessä kahdeksannen pelipaikan, ottelijoiden, kanssa hyökkäyskokoonpanon rungon. Onhan hyökkäyspeli se, johon suurin osa katsojista kiinnittää huomion, joten suosituimmat ja näkyvimmät yleisurheilulajit saavat hoitaa sitä tehtävää.

Sen sijaan kuusi kenttälajia, neljä hyppyä ja kaksi heittoa (keihäs ja kuula), muodostavat vähemmän ruutuaikaa saavina mutta yleisurheilun kannalta silti äärimmäisen tärkeinä lajeina puolustuksen rungon. Sen sijaan kahden pitkän heittolajin, kiekon ja usein syrjityn moukarin, tehtäväksi jää joko hoitaa puolustuksen vähemmän säihkyviä tehtäviä tai toimia erikoiskokoonpanossa potkaisijan ja lentopotkun potkaisijan tapaisissa sinänsä tärkeissä, mutta harvemmin näkyvissä rooleissa.

Luonnollisesti osa pelipaikoista on joukkuelajeissa aina arvostetumpia kuin toiset. Jääkiekossa keskushyökkääjät ovat usein muita hyökkääjiä arvostetumpia, amerikkalaisessa jalkapallossa tuntuu usein olevan pelinrakentaja ja sitten ne muut pelaajat. Koripallossa ehkäpä pelintekijät ja sentterit saavat enemmän arvostusta kuin Markkasen tapaiset isot ja pienet laitahyökkääjät.

Yleisurheilussa ”pelinrakentajia” ovatkin useimmiten pikajuoksijat, kun taas estejuoksija vastaa arvostukseltaan suunnilleen hyökkäyksen linjamiestä ja seiväshyppääjä ehkä puolustuksen tukimiestä. Nämä pelipaikat eivät ole aivan joukkueen pohjasakkaa, mutta eivät myöskään kaikkein arvostetuimpia. Samaa voinee sanoa Markkasen tyypillisimmistä pelipaikoista isosta ja pienestä laitahyökkääjästä. Tosin näilläkin pelipaikoilla luonnollisesti pelaa LeBron Jamesin ja Kevin Durantin kaltaisia supertähtiä.

Tältä pohjalta tarkasteltuna Murto, Raitanen ja Markkanen asettuvat ”pelipaikkansa” puolesta melko lailla samalle viivalle. Jäljelle jää siis henkilökohtaisen suoriutumisen tarkastelu. Murto oli vuonna 2022 paitsi Euroopan mestari myös maailmantilaston toinen ja paransi Suomen ennätystä. Raitanen taas sijoittui EM-kultansa lisäksi maailmantilastossa sijalle 32, mutta ei parantanut omaa ennätystään.

Kuten todettu, Markkanen ei saavuttanut EM-kisoissa ”henkilökohtaista kultamitalia” eli paikkaa tähdistöjoukkueessa, mutta johdatti kisoissa Suomen maajoukkueen historian toiseksi parhaaseen tulokseensa. NBA:ssa Markkanen sijoittui isojen laitahyökkääjien joukossa 15 parhaan joukkoon suuressa osassa tilastokategorioita, mutta hänen edustamansa Cleveland jäi niukasti varsinaisten pudotuspelien ulkopuolelle.

Palataanpa siis alussa esitettyyn kysymykseen. Olisiko Markkasen pitänyt yltää kolmen parhaan joukkoon? EM-kisoissa SE:n tehneen maailmantilaston kakkosen edelle hän ei kuulu, mutta Raitasta vastaan tilanne on meriittien puolesta lopulta varsin tasainen. Kolmaskin sija olisi siis ollut otettavissa, mutta ei neljäs tila mikään oikeusmurha ole.

Sen sijaan pienoisen oikeusmurhan koki vuonna 2021 50 metrin vapaauinnin Euroopan mestari Ari-Pekka Liukkonen, jonka huippusuoritus erittäin kilpaillussa lajissa ei riittänyt edes kymmenen parhaan suomalaisurheilijan joukkoon.

Tulevaisuuden sotilaat

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Nyt kun Yhteisvoimat-kansalaisaloite on käynnissä ja asia sitä kautta pinnalla, lienee hyvä hetki sanoa muutama sana asevelvollisuudesta ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta. Ensinnäkään en ole allekirjoittanut aloitetta, koska en ole täysin varma, kannatanko sitä sellaisenaan. Toiseksi, olen kielitieteilijä, en turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Yleisen asevelvollisuuden suhteen olen korkeintaan kokemusasiantuntija.

En ole allekirjoittanut Yhteisvoimat-kansalaisaloitetta, koska koen, että sen pitäisi kertoa selkeämmin, millä perustein valinnat palvelukseen pitäisi tehdä. Se, että kertoo tapoja olevan monia, esimerkiksi motivaatio ja fyysinen kunto, ei riitä minulle, vaan kaipaisin enemmän konkretiaa. Haluaisin esimerkiksi tietää, olisiko motivaatio ensisijainen kriteeri, ja tulisivatko sen jälkeen muut ominaisuudet.

Koska aloitteentekijät kuitenkin kertovat, että asia olisi tarkoitus myöhemmin ratkaista asiantuntijavoimin, voisin periaatteessa aloitetta kannattaakin, sillä se voisi varmasti tuoda asevelvollisuusasian taas paremmin mukaan keskusteluun myös päättäjäpiireissä. Mutta se kansalaisaloitteesta sinänsä.

Itse olen aiemmin ollut vahvasti sitä mieltä, että ammattiarmeija voisi olla paras ratkaisu, mutta olen alkanut hiljalleen siirtyä valikoivan asevelvollisuuden kannalle. Yksi keskeinen syy siihen on se, että maanpuolustusta ei pidä jättää pelkästään niiden harteille, jotka ovat innokkaimmin lähdössä pyssyleikkeihin. Tästä syystä motivaation käyttäminen palveluksen valintakriteerinä on mielestäni ongelmallista, sillä motivoituneimmat eivät välttämättä ole sopivimpia.

Itse suoritin varusmiespalveluksen minimiajassa, vaikka motivaationi sitä kohtaan oli täysin nollassa. Keskeinen motivaattori oli se, että siviilipalveluksessa olisi joutunut viettämään aikaa tuplasti kauemmin, joten puolen vuoden miehistötehtävät olivat siinä kohtaa pienempi paha. Olin erinomaisessa fyysisessä kunnossa ja suoriuduin myös varsinaisen koulutusalani tehtävistä paremmin kuin moni johtajakoulutetuista. Samaan aikaan kuitenkin valitin kaikille läheisilleni, kuinka huonosti voin varusmiehenä olemisen vuoksi.

Olisiko minut sitten kannattanut jättää kouluttamatta? Eipä oikeastaan. Niissä varusmiehissä, jotka tiesin motivoituneiksi, oli paljon koulukiusaajatyyppejä, joiden ”sotilaalliset kyvytkään” eivät olleet kaksisia. Jos tavoitteena on uskottava maanpuolustus, on koulutukseen valinta halukkuuden perusteella huono ratkaisu, sillä niissä, jotka eivät palvelukseen väen vängällä halua, on paljon sellaisia, jotka ovat jopa valmiita toimimaan parhaan osaamisensa mukaan, vaikka itse koulutus tuntuisi vastenmieliseltä.

Se, että asevelvollisuus kohdistuu tällä hetkillä vain miehiin, on luonnollisesti ongelma, joka täytyy ratkaista pikimmiten. Asiaa ei ratkaise se, että myös naiset otetaan kutsuntoihin, mutta heidän ei tarvitse kuitenkaan tehdä siellä muuta kuin sanoa ”ei”. Tämä on näennäistasa-arvoa ja resurssien hukkakäyttöä. Siksi Yhteisvoimat-aloite on oikealla asialla edes ehdottaessaan valintojen tekemistä joillakin muilla kriteereillä kuin sukupuolen perusteella.

Vaikka olenkin siirtynyt jyrkästä asevelvollisuuden lakkauttamiskannastani jonkin verran lievempään kantaan, olen yhä sitä mieltä, että ketään ei tulisi pakottaa sotilaskoulutukseen. Tämä vaikuttaa ensi alkuun ristiriitaiselta sen kanssa, ettei mielestäni armeijaa pitäisi koota vain ”motivoituneimmista”. Näin ei kuitenkaan ole, sillä olen sillä kannalla, että motivoituneiden määrää voisi olla mahdollista lisätä.

Keskeisiä toimia asepalvelusmotivaation lisäämiseksi olisivat esimerkiksi korkeampi päiväraha ja koulutuksen (erityisesti johtamistapojen) tuominen tähän päivään. En ole mikään suuri talousasiantuntija, mutta uskallan väittää, että päivärahaa olisi mahdollista korottaa tuntuvastikin, jos kerran on varaa hankkia monilla miljardeilla sinänsä ihan tarpeellisia hävittäjiäkin.

Koulutuksen päivittäminen onkin hankalampi osuus. Kuulopuheiden ja somepäivitysten perusteella kehitys on ollut myönteistä, ja olosuhteet ovat jo inhimillisemmät kuin varusmiesaikanani yhdeksän vuotta sitten. Silloinkaan ei mitään äärimmäisen kauheita ylilyöntejä tapahtunut, mutta tarpeen olisi kuitenkin edelleen saada varusmiespalvelus tuntumaan enemmän tavalliselta työltä kuin leirikoululta helvetistä.

Tarpeeton raivoaminen, mahdottomat aikamääreet ja pokkurointi voisivat ainakin jo hyvin jäädä syrjään. Armeijan toimintakyky tuskin kauheasti heikkenee, jos 19-vuotias tykkimies ei herroittele 19-vuotiasta alikersanttia. Myöskään kantahenkilökuntaa ei lopulta olisi mitään tarvetta herroitella. ”Ylempiarvoisten” kunnioittamiseksi pitäisi riittää normaali työelämän käyttäytyminen esihenkilöitä kohtaan. Muutenkin pönötys ja sullominen yhteen muottiin voisivat jo jäädä vähemmälle. Järkevät ihmiset kun pystyvät toimimaan joukon hyväksi myös yksilöinä.

Tämänsuuntaisen kehityksen lisäksi kehityksestä olisi tarpeen viestiä myös ulospäin. Armeija on aina näyttäytynyt turhan suljettuna järjestelmänä, eikä kutsunnoissa omaa vuoroa odottaessa katsottava video Puolustusvoimien uudesta taistelutavasta varsinaisesti herätä kiinnostusta palvelusta kohtaan. Kun ”ihmiskasvoisen palveluksen” suorittaneet pääsisivät itse kutsunnoissa kertomaan, että varusmiespalvelus on duuni siinä missä muutkin, eikä paikka, jossa keskeistä on, että jokaisesta virheestä rangaistaan kovalla kädellä, voisi Niinisalon kasarmielämäkin alkaa maistua.

Jo tällaisilla muutoksilla varusmiespalvelus voisi tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta, sillä esimerkiksi ruokaetu on jo kunnossa, ja vaikka majoitusta ei voi liiemmin kehua, ei palveluksen aikana tarvitse ainakaan maksaa asumisesta. Kokonaan toinen juttu on, riittävätkö nämäkään muutokset tekemään varusmiespalveluksesta niin houkuttelevan, että minunkin kaltaiseni ihmiset sinne menisivät, jos toisena vaihtoehtona olisi se, että saa elää omaa elämäänsä ilman pelkoa pakkotyöstä tai jalkapannasta. Tätä pohtiessa on kuitenkin hyvä muistaa, että nykyaikaisessa sodankäynnissä rautaa rajalle -taktiikka ei ehkä aina ole se toimivin, joten pienempi, mutta oikealla tavalla koulutettu joukko saattaa jo riittääkin.

Yksinkertainen ystävyys, missä olet?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Kaunis maailma, missä olet? ei ole järin hyvä nimi kirjalle. Ei vaikka se kuinka olisi suora sitaatti Friedrich Schillerin runosta, kuten kirjailija itse kertoo lopun kiitossanoissaan. Vaivaannuttavasta nimestään huolimatta kirja on kuitenkin taattua Sally Rooneyn laatua.

Vitsailen usein puolisolleni, että kirjallisuudessa minulla on kaksi suosikkia ylitse muiden: vanhat amerikanjuutalaisukot, joilla on vähän vaikeaa ja nuoret irlantilaisnaiset, joilla on vähän vaikeaa. Vitsailussa on totuuden siemen. Joka kerta tunnun innostuvan Sally Rooneyn kirjoista, vaikka ne eivät kerro oikein mistään ihmeellisestä.

Rooneyn kirjoittamisessa on kuitenkin yksi piirre, jolla hän poikkeaa selvästi massasta. Hän on äärimmäisen taitava dialogin kirjoittaja. Harvoin tuntuu toisesta kielestä käännetty vuoropuhelu niin sujuvalta kuin Rooneyn kirjoittama. Tästä on toki kiittäminen myös asiansa osaavia kääntäjiä. Kaksi varhaisempaa teosta on kääntänyt Kaijamari Sivill, nyt käsiteltävän teoksen Cristina Sandu.

Mainitsin, etteivät Rooneyn kirjat oikeastaan kerro mistään ihmeellisestä. Mistä Kaunis maailma, missä olet? sitten oikein kertoo? Samasta kuin aiemmatkin Rooneyn teokset: millenniaalien maailmantuskasta, mutta ennen kaikkea ystävyydestä ja vaikeasti määriteltävistä parisuhteista. Teoksen keskiössä ovat yliopistossa toisiinsa tutustuneet ystävykset Alice ja Eileen sekä heidän säätökumppaninsa Felix ja Simon.

Alkuun Alice ja Eileen ovat yhteydessä vain sähköpostin välityksellä, sillä kirjailijaelämää elävä Alice on muuttanut muualle, kun taas Eileen on jäänyt Dubliniin kirjallisuuslehden kustannustoimittajantapaiseksi. Kerronta vuorottelee kolmannen persoonan kerronnan ja sähköpostien välillä: ensin yksi luku Alicen näkökulmasta, sitten hänen aiempia tapahtumia reflektoiva sähköpostinsa, sitten luku Eileenin näkökulmasta ja hänen sähköpostinsa. Tällä kaavalla edetään siihen asti, kun ystävykset kohtaavat taas kirjan viimeisellä kolmanneksella.

Kirjassa Rooney käsittelee perirooneymaiseen tapaan ja hyvin kiinnostavasti ystävyyssuhteiden epätasapainoisuutta, sitä miten toinen tuntuu olevan aina tavalla tai toisella ”parempi” kuin toinen. Alice on kirjoittajana menestyneempi kuin Eileen. Tämän lisäksi hän on myös kuuluisa, mistä Felix kuittailee välillä myös ei-niin-hyvässä hengessä. Tällainen epätasapainon reflektointi on kuitenkin tuttua jo erityisesti Normaaleista ihmisistä, jossa pääpari edustaa selvästi eri sosiaaliluokkia ja jossa heidän suosittuutensa heitä ympäröivien ihmisten silmissä myös vaihtelee merkittävästi tarinan edetessä.

Koska Rooney siis on jo käsitellyt ystävyyssuhteiden epätasapainoisuutta paremmin aiemmin, pidän itse kiinnostavampana Alicen ja Eileenin välistä sähköpostiviestittelyä. Itse asiassa naisten mitä eriskummallisemmista suunnista kumpuavia, välillä sattumanvaraisiakin ajatuksenvaihtoja lukiessa tuli mieleen, että kirja olisi voinut olla jopa parempi, jos sen alkupuoli olisi kerrottu kokonaan sähköpostiviestien kautta ja kolmannen persoonan kerrontaan olisi siirrytty vasta ystävysten viimein tavatessa. Tällainen ratkaisu olisi myös haastanut lukijaa enemmän.

Oikeastaan juuri Alicen ja Eileenin sähköpostien kautta tuodaan esiin myös Kauniin maailman toinen tärkeä aihe: saako maailmassa, joka on menossa vääjäämättä kohti tuhoaan, ajatella jotain niinkin tyhjänpäiväistä kuin rakkautta ja seksiä? Sattumalta muuten kotimainen ”sallyrooneymme”, Saara Turunen, on uusimmassa Järjettömiä asioita -teoksessaan hiukan samanlaisten asioiden äärellä.

Rooney vastaa itse edellä mainittuun kysymykseen täyttämällä teoksensa lukuisilla seksikohtauksilla, jotka kieltämättä ovat hyvin seksikkäitä, mutta jos ei ole kiinnostunut lukemaan toisten panemisesta, yli hypittäviä kohtia on kirjassa aika lailla. Siitä on toki kirjailijaa kiitettävä, että seksikohtauksilla sentään yritetään tuoda esiin joitakin uusia puolia niin Alicen ja Felixin kuin Eileenin ja Simonin suhteiden dynamiikasta.

Kaunis maailma, missä olet? on kirja ennen kaikkea Rooney-faneille. Muille sillä on ehkä hieman vähemmän annettavaa kuin Normaaleilla ihmisillä. Nautittava dialogi ja millenniaalien suuhun erinomaisesti sopivat sattumanvaraiset pohdinnat saavat kuitenkin jälleen odottamaan jo seuraavaa teosta Irlannin kirjallisuuden kirkkaimmin loistavalta tähdeltä.

Urheilijoita ja transurheilijoita

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Transtaustaisen Laurel Hubbardin esiintyminen olympialaisten naisten painonnostossa nosti taas pinnalle milloin mistäkin syystä esiin ponnahtavan keskustelun transsukupuolisten urheilijoiden kilpailemisesta naisille tarkoitetuissa sarjoissa. Hubbard jäi tempauksessa ilman tulosta, mutta suunnilleen samaan aikaan jalkapalloilija Quinnistä tuli ensimmäinen transtaustainen urheilija, jonka kaulaan ripustetaan olympiamitali, kun Kanadan naisten jalkapallomaajoukkue kaatoi Yhdysvallat ja eteni turnauksen finaaliin.

Kahdesta edellä mainitusta urheilijasta Quinn on tullut ulos kaapista muunsukupuolisena, Hubbard taas on korjannut sukupuolensa miehestä naiseksi. Tästä huolimatta he molemmat kilpailevat naisten sarjassa. Vaikka varmastikaan mitään transsukupuolisten vyöryä huippu-urheilumaailmaan ei ole jatkossakaan tulossa, tulevat vastaavat tilanteet aiheuttamaan päänvaivaa niin Kansainväliselle olympiakomitealle kuin yksittäisille lajiliitoille tulevaisuudessakin. Jonkinlaisia sääntömuutoksia, tai vähintään sääntökokeiluja, olisi siis syytä tehdä, että niin cis- kuin transsukupuolisetkin saavat jatkossakin kisata tasa-arvoisesti.

On tarpeen todeta, että transsukupuolisia on yhteiskunnassa syytä kohdella ihan yhtä paljon naisina tai miehinä kuin cissukupuolisia naisia tai miehiä. Heillä tulee olla samat oikeudet kuin cissukupuolisillakin. Lisäksi heillä tulee olla itsemääräämisoikeus omaan sukupuoleensa. Urheilun ei tietenkään ole mikään yhteiskunnasta irrallinen oma maailmansa, mikä tekeekin asiasta kinkkisen; miksi transnainen on nainen kaikkialla muualla, mutta urheilukentällä hän on ikuisesti mies?

Ongelma transnaisten kilpailemisessa naisten sarjassa piilee siinä, että he ovat useimmiten kasvaneet fyysisesti miehiksi, jolloin kehon testosteronitasot, lihasmassa ym. ovat luonnostaan korkeampia kuin naisilla keskimäärin. Sukupuolenkorjausprosessi tasoittaa eroja hieman, mutta ei niin paljon, etteikö transnainen joka tapauksessa hyötyisi mieheksi kasvamisesta.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kuka tahansa mies voisi sukupuolensa korjattuaan hallita mitä tahansa kansainvälistä naisurheilua mielensä mukaan. Itse en miehenä esimerkiksi vahvasta urheilutaustastani huolimatta edes pääsisi parhaassa kunnossanikaan leipälajeissani kolmiloikassa ja pituushypyssä olympialaisiin naisten sarjassa. Sen sijaan Kalevan Kisoissa saattaisin hyvänä päivänä kilpailla naisten joukossa mitaleista, kun taas miesten sarjassa minulla ei ole tällä hetkellä oikeastaan edes mahdollisuuksia päästä koko kisoihin. Mieheydestä on siis kiistatta etua urheilussa, ja siitä saa hyvän näytteen katselemalla esimerkiksi olympialaisten sekaviestikilpailuja yleisurheilussa tai uinnissa.

Ei ole myöskään järin perusteltua pelätä sitä, että transnaisten kilpailemisella naisten sarjassa saataisiin aikaiseksi sukupuolenkorjausaalto, jossa heti huipun takana kisaavat miehet vaihtaisivat sukupuoltaan naisiksi vain sen takia, että pääsevät voittamaan mitaleja. Olympialaisissa transtaustaiset urheilijat ovat saaneet kilpailla vuodesta 2004 lähtien, mutta silti transnaiset ovat olleet kisoissa vähissä. On myös pelätty sitä, että valtiojohtoisesti saatettaisiin aloittaa miesurheilijoiden sukupuolenkorjaustalkoot, jotta urheilumenestys naisten sarjoissa paranisi kertaheitolla. Tämä on periaatteessa aiheellinen pelko, sillä kaikenlaista päätöntä urheilijat ja urheilujohtajat ovat valmiita tekemään ihmisten kehoille vain saadakseen mainetta ja kunniaa. Mutta, kuten sanottu, tällainen tehtailu olisi periaatteessa ollut mahdollista jo vuodesta 2004, mutta siitä huolimatta sitäkään ei ole tapahtunut. Vielä ei siis tarvitse menettää uskoa ihmiskuntaan ainakaan ihan kokonaan.

Vaikka transtaustaisten urheilijoiden kilpaileminen ainakin arvokisatasolla on tällä hetkellä varsin marginaalista, lajiliitoissa olisi kuitenkin syytä alkaa miettiä, millä tavalla sääntökirjoja tulisi rukata, jotta mahdolliset huijausyritykset tällä saralla saadaan kitkettyä jo ennen kuin niitä alkaa tulla ilmi. Kansainvälinen yleisurheiluliitto jo kehittikin testosteronirajat, joiden alle naisurheilijoiden tulee päästä, että he saavat jatkossakin kilpailla naisten kanssa. Rajojen ongelmana on kuitenkin se, että ne koskevat vain 400 metrin ja mailin välisiä juoksumatkoja, eivät kaikkia lajeja. Niinpä rajojen asettaminen näyttääkin jälkikäteen siltä, että Kansainvälisen yleisurheiluliiton ainoana tavoitteena rajoja asettaessa oli saada intersukupuolinen keskimatkanjuoksija Caster Semenya pois kilpakentiltä, ei ratkaista itse ongelmaa.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Yhtä oikeaa vastausta ei taida tällä hetkellä olla kenelläkään. Naisten ja miesten sarjojen poistaminen kokonaan ja siirtyminen yhteen, kaikille avoimeen sarjaan olisi yksi vaihtoehto. Tämä kuitenkin lähes sataprosenttisella varmuudella veisi suurimman osan naisista pois urheilumaailman huipulta ainakin merkittävää fyysistä suorituskykyä vaativissa lajeissa. Ja itse asiassa miesten sarja on useissa lajeissa tälläkin hetkellä jo avoin sarja, johon saavat osallistua minkä tahansa sukupuolen edustajat. Esimerkiksi naisjääkiekkoilijoita onkin silloin tällöin nähty Suomessakin pelaamassa miesten toiseksi tai kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla kohtalaisen menestyksekkäästi.

Koska yhden avoimen sarjan konsepti tuskin koskaan toteutuu, pitäisikö transtaustaiset sitten pakottaa kilpailemaan miesten sarjassa, jotta mahdolliset testosteroni- ynnä muut hyödyt jäisivät taka-alalle? Onhan sekin aika tavalla arveluttavaa, että esimerkiksi lapsesta asti naiseksi identifioitunut ihminen saisi kaikkialla muualla olla ja elää naisena, mutta urheilussa hän joutuisi kuitenkin kilpailemaan miesten joukossa. Nykytilanne, jossa sekä muunsukupuoliseksi identifioituva että transnainen voivat halutessaan kilpailla naisten sarjassa, on sekin kuitenkin yhtä lailla arveluttava, sillä kaikilla tätä sarjan valinnan mahdollisuutta ei kuitenkaan ole.

Yhtenä vaihtoehtona voisi olla myös kokonaan uuden sarjan perustaminen. Tässä sarjassa saisivat kilpailla sukupuoltaan korjanneet sekä muunsukupuolisiksi itsensä identifioivat. Periaatteessa tämä idea on hyvä, mutta ei lopulta ainakaan kokonaan poistaisi rajanvetojen ongelmakohtia tai huijausmahdollisuuksia. Olisi melko todennäköistä, että tässä sarjassa kilpailuja hallitsisivat fyysisesti miehiä muistuttavat urheilijat, jotka joko todellisuudessa tai valheellisesti identifioituisivat johonkin muuhun sukupuoleen. Jos transtaustaiset tai esimerkiksi intersukupuoliset urheilijat alkavat jossain kohtaa olla yliedustettuina naisten urheilukilpailujen kärkisijoilla, tällaisen sarjan kokeileminen voisi kuitenkin olla tarpeen. Kuten todettua, tämänkaltainen tilanne näyttää tällä hetkellä kuitenkin hyvin epätodennäköiseltä.

Vaikuttaa siltä, että kansainvälisten lajiliittojen ainoa toivo tässä asiassa onkin se, että transtaustaiset urheilijat pysyvät jatkossakin marginaalissa eikä heidän joukostaan nouse sellaisia urheilijoita, jotka oikeasti pystyvät hallitsemaan jotakin naisten urheilulajia mielin määrin vain sen vuoksi, että ovat kasvaneet fyysisesti miehiksi. Siinäkin tapauksessa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että ylivoimaisia urheilijoita on ja tulee aina olemaan sukupuolesta riippumatta, mutta kenenkään ura ei jatku ikuisesti.

 

Edit. 3.8. klo 0.33 Quinn ei ole korjannut sukupuoltaan mieheksi, vaan hän identifioituu muunsukupuoliseksi ja käyttää itsestään pronomineja they/them.

Laiskanpulskeat syöttöporsaat

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Annamari Sipilä sohaisi mielenterveysongelmien kanssa painivien opiskelijoiden muurahaispesää kolumnillaan, jossa hän varsin kärkkäästi asettaa naurunalaiseksi korkeakouluopiskelijoiden toiveet kunnollisesta kesälomasta. Palkallinen tai valtion maksama kesälomailu opiskelijoille on kiistämättä hankala – oikeastaan lähes mahdotonta – järjestää, mutta se ei tarkoita, etteikö myös jo opinto- ja asumistuesta ”nauttivilla” opiskelijoilla pitäisi olla mahdollisuutta rentoutumiseen työskentelyn välissä. Työtä – vaikka kaikki eivät sitä uskoisikaan – kun opiskelijoillakin kuitenkin vuoden aikana riittää.

Itse tein perustutkinto-opiskeluaikanani (2014–2018) varsin vähän muuta kuin opintoja. Työskentelin vain opiskelukesistäni viimeisenä (2018). Kesinä 2015 ja 2016 tein kesäopintoja kolmen kuukauden edestä. Vuonna 2017 taas tein loppukeväästä kuuden viikon sijaisuuden eräässä lukiossa. Siellä palkka oli niin hyvä, että kesätyötä ei olisi oikeastaan edes tarvinnut, mutta tein kuitenkin yhden kuukauden edestä kesäopintoja sinäkin vuonna.

Se, etten tehnyt kesätöitä kuin vain viimeisenä vuotenani, ei johtunut siitä, etten niitä olisi hakenut. Joka vuosi hain, niin omalta alaltani kuin rajusti sen ulkopuolelta. Kuitenkin vasta vuonna 2018 tärppäsi, kun sain harjoittelupaikan täysin omaa koulutustani vastaavasta työpaikasta, tosin parinsadan kilometrin päästä kotoa. Tuolloinkin paikka olisi voinut hyvinkin jäädä saamatta, koska muitakin hyviä hakijoita oli, mutta koska olin käytännössä jo valmis maisteri (vain tuo harjoittelujakso puuttui opintosuorituksista), sain työpaikan, johon myös rakastuin. Kaikille opiskelijoille täydellinen (tai edes kohtalainen) harjoittelu- tai kesätyöpaikka ei osu kohdalle koko opintojen aikana. Lähes jokainen meistä laiskanpulskeista syöttöporsaista sitä kuitenkin kaipaisi, koska olemme hyvin tietoisia siitä, että opintojen aikana saadusta työkokemuksesta on hyötyä valmistumisen jälkeen.

Koska en tehnyt töitä, tein siis kesäopintoja. Ne valikoin Tampereen yliopiston onneksi varsin kattavasta tarjonnasta siten, että sain tarvittavat suoritukset tehdyksi usein jo kesäkuulla, joten luppoaikaakin kesälle jäi. Työskentelytapani, joka perustuu vauhdikkaan urakoinnin sekä varsin pitkien laiskottelujaksojen vuorottelulle, ei kuitenkaan ole aivan tavallisimmasta päästä, eikä se sovi kovinkaan monelle opiskelijalle, etenkään sellaiselle, joka tekee töitä myös lukuvuoden aikana. Hitaammalla ja ehkäpä perfektionistisemmalla puurtajalla on täysi työ saada suoritettua 15 opintopistettä kolmen kesäkuukauden aikana.

Kesäopintotarjonta ei kuitenkaan ole kaikissa yliopistoissa ja tutkinto-ohjelmissa yhtä laaja kuin Tampereella suomen kielen opiskelijana. Kaikki eivät siis voikaan suorittaa kesäopintoja, ainakaan siten, että ne varsinaisesti auttaisivat järkevän tutkinnon kokoamisessa. Lisäksi opintotukikuukausia kuluu, kuten SYL:kin kannanotossaan mainitsee. Tosin on huomattava, etteivät kesäopintoihin käytetyt kuukaudet vain katoa ”tukikuukausipankista”, vaan kolme käytettyä tukikuukautta kesällä myös parhaassa tapauksessa mahdollistavat sen, että loppupäästä tutkinnon suoritusaika lyhenee parilla kuukaudella. Esimerkiksi minulle kesällä opiskelu mahdollistikin valmistumisen neljän lukuvuoden ja yhden kesän aikana.

Minun kokemukseni eivät kuitenkaan ole yleistettävissä kaikkiin opiskelijoihin. Monelle tulee mistä tahansa opintoihin, työhön tai opintojen aikaiseen toimeentuloon liittyvästä kovia paineita, jotka vaikuttavat suuresti arjessa jaksamiseen. Itsekin olen saanut miettiä rahojen riittämistä kerran jos toisenkin, mutta olen onneksi selvinnyt ilman siitä johtuvia terveysongelmia.

Hetkellinen rauhoittuminen turvatuissa taloudellisissa olosuhteissa toisikin helpotusta juuri näihin jaksamisongelmiin. Pelkän lomailun sijasta SYL:n ehdottama perustulo voisikin taata esimerkiksi sen, että kesän aikana opiskelijat voisivat lukuvuoden rutistuksista palautuessaan tehdä esimerkiksi enemmän osa-aikaista työtä ja keikkahommia menettämättä kuitenkaan yöuniaan ja pahimmassa tapauksessa terveyttään liian kovalta tuntuvan työtaakan tai taloushuolien tähden. Humoristisen ja ilkeän rajamailla keikkuvat kolumnit taas auttavat asiaa varsin vähän.

TUTKIJA JA TOIMITTAJA NE YHTEEN SOPII?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Melko usein ajatellaan, että tutkijan ja toimittajan kohtaamiset ovat yleensä täynnä jännitteitä ja aiheuttavat turhaa päänvaivaa etenkin tutkijalle, joka vain pyrkii toteuttamaan yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista ja tutkitun tiedon yleistajuistamista. Onkin totta, että tutkijan ja toimittajan toimintatapojen kohdalla voi puhua kahdesta eri kulttuurista. Tästä puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa se, ettei kahden erilaisen ammattikunnan voikaan olettaa toimivan täysin samalla tavalla, vaikka paljon yhteistä pohjaa löytyykin.

MISSÄ VIKA?

Toimittaja pyrkii myös tieteestä viestiessään tuomaan esiin aiheita ja näkökulmia, jotka kiinnostavat yleisöä. Toimittajan työnantaja – lehti, radiokanava, tv-kanava jne. – määrää myös osaltaan sitä, millaiseksi lopullinen tiedejuttu muodostuu, ja millainen on juttuun kommentoivan asiantuntijan, tutkijan rooli tässä jutussa. Tutkija ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa pelkästään median armoilla, vaan yleensä hänellä on mahdollisuus nähdä tai kuulla kommentoimansa juttu etukäteen ja pyytää oikaisua sanomisiinsa, esimerkiksi pehmentää toimittajalle kertomaansa, turhan rajuksi ajattelemaansa tulkintaa jostakin tutkimastaan aiheesta.

Jännitteitä näissä tilanteissa aiheuttaa se, että toimittajan ei ole pakko suostua muuttamaan tekstiä, joka perustuu tutkijan antamaan, esimerkiksi nauhalle sellaisenaan päätyneeseen lausuntoon. Tutkija voikin siis tuntea joutuvansa varomaan liiaksi sanojaan pelätessään toimittajan tekevän hänen lausunnoistaan sensaatiojutun. Useat toimittajat ovat kuitenkin tässä ammattikuntansa yleistä mainetta parempia ja muokkaavat juttua tutkijan pyynnöstä.

Kun mietitään toimittajien ja tutkijoiden ammattien eroja karkeasti, voidaan ajatella, että toimittajat joutuvat käsittelemään tutkijan ehkä moniakin vuosia syvällisesti käsittelemää aihetta ainakin näennäisen pinnallisesti ja mahdollisimman selkeästi ja kiinnostavasti, lukevaa, katselevaa tai kuuntelevaa yleisöä koko ajan silmällä pitäen. Tiedejutussa nousevatkin herkästi keskiöön tutkijan tutkimusaiheen sijasta tutkija itse tai usein turhan suoraviivaisesti tehdyt yleistykset tai käytännön sovellukset tutkimusaiheesta. Tutkijan omat julkaisut taas ovat usein täynnä varovaisia muttia ja ehkiä sekä runsaasti pohdintaa oman tutkimuksen menetelmien ja analyysin suhteesta aiempaan tutkimukseen.

Raa’asti kärjistäen voisi sanoa, että siinä missä journalistisessa jutussa tuodaan tieteen avulla vastauksia ja ratkaisua laajoihin ja yleisöä kiinnostaviin kysymyksiin, tuodaan tieteellisessä artikkelissa esiin jonkinlainen vastaus hyvin tarkasti rajattuun kysymykseen, mikä taas synnyttää kokonaisen joukon uusia kysymyksiä. Toimittajan liian helppojen vastauksien hakeminen onkin omiaan synnyttämään närää tutkijoissa. Toisaalta taas tutkijoiden jargon ja vastausten kiertely saattaa ärsyttää toimittajia.

SITTENKIN HELPPOA JA KIVAA?

Tein tämä kirjoituksen tiimoilta tutkijoiden ja toimittajien kohtaamisia ja siihen liittyviä jännitteitä käsittelevän kyselyn, johon on vastannut 15 tutkijaa eri aloilta. Kyselin heiltä moninaisehkon sarjan kysymyksiä, joiden avulla yritin selvittää, millaisena he näkevät toimittajien kanssa työskentelyn. Vastaajien joukossa on tutkijoita biokemian, biolääketieteen, mikrobiologian, oikeustieteen, sovelletun matematiikan, sukupuolentutkimuksen, taloustieteen, ympäristöterveyden ja psykologian aloilta.

Yleisesti ottaen suhtautuminen toimittajien kanssa työskentelyyn nähtiin vastauksissa varsin positiivisena, mutta negatiivisiakin kommentteja tuli vastaan yllättävän paljon siihen nähden, että vastaajat ovat todennäköisesti hyvin kiinnostuneita tiedeviestinnästä, koska he ovat päätyneet Twitterin kautta vastaamaan kyselyyni. Etenkin negatiivisissa kommenteissa esiin nousivat edelläkin mainitut tutkijoiden ja toimittajien välisen vuorovaikutuksen ongelmakohdat.

Jokainen viidestätoista vastaajasta vastasi myöntävästi kysymykseen ”Vastaatko mielelläsi toimittajien kysymyksiin omaan tieteenalaasi liittyen?”. Perusteluissa kuitenkin syntyi eroja. Useampi vastaaja perusteli vastaustaan yliopiston yhteiskunnallisella tehtävällä, henkilökohtaisella velvollisuudellaan, sillä hän kokee työnsä yhteiskunnallisesti tärkeäksi tai sillä, että omaan tutkimusalaan liittyvät työt ylipäätään ovat mukavia. Eräs vastaaja taas perusteli vastaustaan sillä, että hän mielellään oikoo mediassa olevia väärinkäsityksiä.

Kysymykseen siitä, kokevatko tutkijat toimittajien kanssa työskentelystä olevan hyötyä heidän oman työnsä kannalta, vastaukset olivat myös pääosin positiivisia, vain kaksi viidestätoista vastasi kieltävästi. Toinen negatiivisesti vastanneista myös perusteli vastaustaan kertomalla, että hänen viestinsä sisältö yksinkertaistetaan turhaksi. Myöntäviä vastauksia taas perusteltiin muun muassa näkyvyyden ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden paranemisella. Osan perusteluissa taas esiin nousi tietojen jakaminen sekä kummankin ammattikunnan vahvuuksien hyödyntäminen paremman lopputuloksen aikaansaamiseksi:

Toimittajan kanssa tiedon tiivistäminen populaariin muoto on huomattavasti helpompaa kuin itse kirjoittaminen, samalla myös yleensä levikki on paljon laajempi kuin esimerkiksi yliopisto tiedotteissa.

Vain silloin kun on tuttu toimittaja, joka voi antaa minulle oikean kuvan jonkin kysymyksen taustoista, mahdollisesti luottamuksellistakin tietoa. Informaationvaihto on molemminpuolista.

Vastaajat myös kokivat toimittajien kanssa työskentelyn helpoksi, sillä vain yksi vastasi yksiselitteisen negatiivisesti. Hän perusteli vastaustaan seuraavasti:

Kysymykset voivat olla asenteellisia ja joudun ”opettamaan” toimittajalle perusasiat. Käytännössä kaikki kysymykset pitää purkaa ja muotoilla uudelleen jotta esim. haastattelussa olisi järkeä.

Positiivisissa vastauksissa taas painotettiin kokemuksen merkitystä. Jos toimittaja on tuttu, myös vastailu kysymyksiin käy helpommin, ja mitä enemmän on tutkijan uran edetessä ehtinyt vastailla kysymyksiin, sitä helpompaa se on seuraavalla kerralla:

Useimmiten. Uran alussa ei aina tiennyt kaikkia pelisääntöjä, mutta nyt tietää mitä toimittajat haluavat ja pystyy muokkaamaan vastauksensa sellaiselle tasolle, että toimittaja pystyy hyödyntämään minua asiantuntijana.

Myös kysymykseen siitä, ovatko tutkijat olleet yleensä tyytyväisiä lopputulokseen, kun he ovat antaneet johonkin juttuun kommentteja, vastaukset olivat pääosin positiivisia, vain kaksi viidestätoista vastasi kieltävästi. Tämän kysymyksen yhteydessä pyysin vastaajia miettimään erityisesti niitä kertoja, jolloin he eivät ole olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Vastaajien mukaan tällaisia tilanteita olivat, että artikkeli oli joskus jäänyt kokonaan julkaisematta tai haastattelusta oli nostettu esiin näkökulma, joka on tutkijan mielestä ollut epäolennainen. Ehkä hieman yllättäen tässä kohden tyytymättömyys johtui usein kuitenkin tutkijoista itsestään, ei toimittajasta tai tämän työtavoista:

En ole koskaan tyytyväinen panokseeni, aina voi parantaa.

Ruotsiinsa on savolaispojalla aina tyytymättömyyttä.

Alkuaikoina turhaan jännitin. Nyt en jaksa enää jännittää, tulee paljon parempia haastatteluja.

Sen sijaan kysymyksen ”Koetko, että toimittajat, joille olet antanut kommentteja, ovat ymmärtäneet erikoisalaasi tarpeeksi?” vastaukset olivat pääosin negatiivisia. Yhdeksän viidestätoista vastasi kieltävästi. Vastaustaan perustelleiden tutkijoiden suhtautuminen toimittajien vähäisempään osaamiseen oli kuitenkin pääosin suopeaa ja antoi kuvan siitä, että heillä on hyvä käsitys siitä, miten toimittajien kanssa on hyvä rakentaa vuorovaikutusta:

Oikeustieteessä usein monimutkaisia asioita, mutta niistä selviää pyytämällä sitaatit tarkistettavaksi.

Jälkikäteen juttuja lukiessa aina naurattaa että mitä siellä on kirjoitettu, mutta eipä se mitään.

EIvät ehkä, mutta ovat kyselleet perään.

Ei ongelma. Minun tehtäväni on selittää.

Osan suhtautuminen ei kuitenkaan ollut tässä kohden aivan yhtä suopeaa:

Jos saan tunnelman, että toimittaja on urpo, suljen puhelimen.

Toimittajat eivät aina ymmärrä kokonaisvaltaisuutta ja neutraaliutta, vaan keskittyvät saamaan yhdestä asiasta haluamansa vastauksen

Myös kysymys ”Oletko joskus antanut toimittajalle kommentteja tieteenalasta/tutkimusalasi haarasta, joka on kaukana omasta erikoisalastasi?” jakoi vastaajia; kahdeksan vastasi kysymykseen myöntävästi, seitsemän kieltävästi. Pyysin myöntävästi vastanneilta myös tarkempaa tietoa siitä, millaisesta tilanteesta oli kyse. Vastauksissa nousivat esiin muun muassa lasten tiedekysymykset sekä sellaiset tilanteet, joissa ”paremman puutteessa jonkun on vastattava”. Eräs kieltävästi vastanneistakin oli perustellut vastaustaan. Hänelle omasta erikoisalastaan kaukana olevaan kysymykseen vastaaminen näyttäytyi ongelmallisena:

Ei tulisi mieleenikään! On tosi ongelmallista jos näin toimitaan

Kyselyn lopuksi pyysin vastaajia vielä halutessaan muistelemaan jotain hauskaa, omituista tai ahdistavaa sattumusta, joka heille on tapahtunut toimittajien kanssa työskennellessä. Tässäkin kohden esiin nousivat lasten tiedekysymykset, joita vastaaja piti paitsi hauskoina myös mielenkiintoisina vastattavina. Toisaalta myös harmittavat asiavirheet tai ”kaikkien alojen asiantuntijana” toimiminen nousivat esiin. Yksi vastauksista liittyi myös suoraan toimittajaan ja tämän työtapoihin, jotka tutkija oli kokenut ikävänä:

Ahdistavinta ovat tosiaan nämä toimittajat, jotka väkisin vääntävät, eivät kuuntele, ja suuttuvat kun en ole samaa mieltä. Olenpa saanut puhelimen korvaanikin tuohtuneelta toimittajalta.

Kaiken kaikkiaan näyttäisi siis siltä, etteivät ainakaan kyselyyni vastanneet tutkijat suhtaudu toimittajien kanssa työskentelemiseen erityisen vastahakoisesti, vaan pikemminkin näkevät sen (joskus ihan mukavanakin) velvollisuutena, joka parhaassa tapauksessa tuo näkyvyyttä ja hyötyä kummallekin osapuolelle. Ongelmia tuntuu aiheuttavan etenkin toimittajien liika suoraviivaisuus. Sen sijaan toimittajien vähempi tietämys tutkijoiden erikoisalasta ei näyttäydy suurena ongelmana, vaan pikemminkin tiedostettuna asiana, jonka tutkijat osaavat ottaa huomioon toimittajien kanssa työskennellessään.

KOHTI PAREMPAA VUOROVAIKUTUSTA

Toimittajat ja tutkijat joutuvat väistämättä tekemään yhteistyötä. Ovathan toimittajat yleistajuinen välikäsi yleisön ja tiedeyhteisön sisällä kirjoitetun tutkimustiedon välillä. Tästä syystä tutkijoiden ja toimittajien vuorovaikutusta on pyrittävä entisestään kehittämään. Tässä auttaa ennen kaikkea se, että tutkijat ja toimittajat oppivat paremmin ymmärtämään toistensa toimintatapoja ja niihin liittyviä erikoisuuksia.

Toimittajien ja tutkijoiden yhteistyötä pitäisikin lähteä entistä enemmän rakentamaan ammattikuntien yhteisten ominaisuuksien, kuten mittavan taustoittamisen sekä yhteiskunnallisesti merkittävän tiedon välittämisen ja tuottamisen, kautta. Tiivis yhteistyö toimittajien ja tutkijoiden välillä on kuitenkin lopulta kummankin etu. Tässäkin kirjoituksessa esitetyt, kärjistetyt ja osin väkisinkin väännetyt vastakkainasettelut saattavat kyllä tarjota tutkijoille ja toimittajille ajattelemisen aihetta, mutta lopulta asenteet ja turhat jännitteet korjaantuvat vain yhteisen ymmärryksen kehittämisen avulla.

 

Kirjallisuutta:

Strellman, Urpu & Vaattovaara, Johanna (toim.) 2013: Tieteen yleistajuistaminen. Gaudeamus

Väliverronen, Esa 2016: Julkinen tiede. Vastapaino

KALLE PÄÄTALO – TURHANAIKAINEN JAARITTELIJA VAI SUURI SUOMALAINEN MODERNISTI?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Ensimmäinen muistoni Kalle Päätalosta on elokuvasta Pitkä kuuma kesä (ohj. Perttu Leppä, 1999), jossa Kalle Päätalo -nimisen rokkipumpun ensimmäinen keikka Kiteellä menee pipariksi, kun yleisöksi on saapunut vain kylän ikääntynyttä väkeä, jotka ovat tulleet katsomaan kirjailija Päätaloa.

Elokuvan kohtaus kertoo olennaisimman Päätalosta kirjailijana. Hän oli kansansuosikki, jonka kirjat keräsivät hulppeita lukijamääriä. Vuosisadan loppupuolella ikäihmisten fanitus työllisti myös kustantajia, jotka joutuivat hylkäämään kasoittain teoksia, joissa ikäihmiset yrittivät kirjoittaa kuin Päätalo. Nykypäivänä (varmaankin jo aika lailla hiipunut) suosio näkyy myös siinä, että harvassa ovat ne kirpputorit, joiden hyllyiltä ei löydy edes yhtä teosta Päätalon laajasta tuotannosta. ”Kansanvillitsemisestä” huolimatta kriitikot eivät olleet Päätalolle yhtä suopeita, vaan hän leimautui useammin viihde- kuin korkeakirjailijaksi.

Päätalon omaelämäkerrallisen pääteoksen, 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisessä osassa Huonemiehen poika (1971) Kalle syntyy (minun painokseni) sivulla 21 ja päätyy kansakoululaiseksi sivulla 581. Väliin mahtuu erinäisiä asioita: lasten leikkejä, törkyjuttuja, perinteistä ja välillä ihan hupaisaakin kansankuvausta ”selkosen kansasta” ja heidän vaatimattomasta elämästään sekä luetteloita koskista, lahdista ja taivalkoskelaisista, joiden lempinimissä tuntuu kaikissa olevan yhdysviiva.

Kerronta on ”hidasta” ja yksityiskohtaista. Etenkin ruumiilliseen työhön liittyvät jutut kerrotaan monia teknisiä elementtejä myöten pikkutarkasti siitäkin huolimatta, että välillä näkökulma on vasta muutaman vuoden ikäisen Kallen ja välillä taas viisikymppisen kirjailijan. Polveilevuudesta voi siis hyvällä syyllä puhua, mutta ”selkosten Proustin” monipolvinen kerronta ei pohjaa itse Marcel Proustin polveilevuuden tapaan jatkuvaan makujen, hajujen ynnä muiden aistihavaintojen kautta syntyviin muistikuviin, vaan juuri pikkutarkkoihin yksityiskohtiin.

Huonemiehen pojan kerronta ei ole tyypillisen modernistisen sekavaa tajunnanvirtaa, vaan pikemminkin hyvin simppeliä, ajoittain jopa väinölinnamaista. Kuitenkin viipyily ja yksityiskohtien runsaus ovat hyvinkin paljon sukua James Joycelle, Proustille sekä Suomen kärkimodernistille Volter Kilvelle. Mistään kerrontateknisestä ilottelusta Päätalon kohdalla ei kuitenkaan missään tapauksessa voida puhua, vaikka kerronnassakin yksi asia viehättää: aikamuotojen käyttö.

Päätalo hyödyntää Huonemiehen pojassa lähestulkoon vuorotellen preesensiä ja imperfektiä, ja välillä niiden käytön valinta tuntuu hieman sattumanvaraiselta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että imperfektiä käytetään eritoten laajempia – jopa entisaikain kansatieteellisiä selostuksia muistuttavia – kuvauksia taivalkoskelaisista ja heidän elämästään tehtäessä ja preesensiä taas hieman lapsi-Kallen omia tunteita lähempänä olevien kokemusten yhteydessä. Tämäkään jako ei kuitenkaan koko 600-sivuisen teoksen aikana säily, mikä yhdessä sen kanssa, että lapsi-Kallen havainnot eivät tunnu uskottavilta lapsen havainnoilta, onkin omiaan antamaan kriitikoille syyn arvostella Päätalon kirjoittajankykyjä. Sattumanvaraista tai ei, juuri vaihtelu eri aikamuotojen välillä tuntuu tekevän preesensissä kerrotuista päähenkilön muisteluksista imperfektissä kerrottuja merkityksellisempiä ja lukijallekin läheisempiä, mikä on taiteelliselta kannalta katsottuna varsin ansiokasta.

Toinen viehättävä asia Huonemiehen pojassa on murre. Koillismaalainen savolaismurre ei vaikuta alkuunkaan teennäiseltä, vaan se on sopivan väljää, toisin kuin valitettavan monessa kaunokirjallisessa teoksessa. Päätalon käyttämä murre elävöittää dialogia, ja lukuisat murresanat, joista osan kanssa ainakin länsisuomalainen nykyihminen on hiukan ihmeissään, tunkeutuvat myös yleiskieliseen kerrontaan, mitkä seikat osaltaan myös tuovat modernistista kielellisen haastavuuden tuntua teokseen, vaikka arvostelijat ovatkin Marjo-Tuulia Laitisen kanditutkielman mukaan käyttäneet murrettakin lyömäaseena leimatessaan Päätaloa pelkäksi kirjoitustaidottomaksi maalaiseksi.

Mitä tulee Päätalon asemaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, niin toista Iijoki-sarjan kaltaista mittavaa ja yksityiskohdilla kyllästettyä teossarjaa ei suomalaisesta kirjallisuudesta löydy, jonka jo pitäisi riittää nostamaan Päätalon suurten kirjailijoiden joukkoon. Ja vaikkei Päätalo kirjoittajankyvyiltään ehkä vastaakaan hänen kanssaan samana vuonna debytoinutta toista hitauden ylistäjää, Antti Hyryä (1931–2016), jonka Finlandia-voittajateos Uunia (2009) Huonemiehen pojan työntekokuvaukset kovastikin muistuttavat, ei häntä kokonaan sovi unohtaa puhuttaessa kirjailijoista, joilla on ollut suuri vaikutus suomalaisten luku- ja kirjoitusharrastukselle. Päätalon ja Hyrynkin kun tuntuu päällisin puolin erottavan vain se, että Hyry kirjoitti parhaimmillaan hyvin tiiviisti, Päätalo taas hyvin laveasti.

Piti Päätaloa sitten tylsänä realistina tai omintakeisena modernistina, hän kuitenkin oli elinaikanaan sellainen kirjailija, joita voi saman valtion sisällä olla vain yksi kerrallaan. Siihen ei moni kykene.

Kaupungin kuva

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Yksi 1920-luvun modernistisen proosan peruselementeistä on kaupunki. James Joycen Odysseuksessa (Ulysses, 1922), Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzissa (1929) sekä John Dos Passosin Suurkaupungin kasvoissa (Manhattan Transfer, 1925) on kaikissa keskiössä suuri kaupunki, jonka hektistä ilmapiiriä kuvataan lukuisten, usein tavallaan ”kesken” jäävien ihmiskohtaloiden kautta. Juuri tällaisen kerronnan kautta Dublinin, Berliinin ja New Yorkin tunnelmasta muodostuu tarkka ja mieleenpainuva kuva.

Odysseuksessa Leopold Bloom ja Joycen alter ego Stephen Dedalus seikkailevat ja sekoilevat ympäri Dublinin katuja kahviloita välillä yksin ja välillä erikseen, mutta lukuisten sivuhenkilöiden ja moniäänisten keskusteluiden kautta päästään myös ajan irlantilaisuuden ytimeen: kinastelemaan uskonnollisista kysymyksistä ja ainakin pikkaisen vihaamaan englantilaisia. Jälkimmäisille annetaankin kyytiä niin kirjan sisällössä kuin välillä englantilaisia kirjallisuusklassikkoja parodioivassa muodossakin. Tajunnanvirta ja luvuittain vaihtuvat kertojat ja kerrontatyylit luovat kaoottisen tunnelman, joka lukijan mielessä yhdistyykin kaupungin ihmisvilinään.

Berlin Alexanderplatzissa keskushenkilönä on vankilasta vapautunut Franz Biberkopf, joka pyörii ympäri Berliiniä ja erityisesti Alexanderplatzin työläiskaupunginosaa. Suurimman osan ajasta hän pysyy lukijan näköpiirissä, mutta välillä hän kaikkoa kokonaan, kun kerronnan valtaavat jotkin uutisen- tai tiedotteenkaltaiset sekä lyhyet tarinat kadulta kertojan mukaan tarttuvista henkilöhahmoista. Franz Biberkopfinkaan kaverit eivät todellakaan säily samana kovin kauaa, vaan hänkin tapaa koko ajan uusia ja uusia ihmisiä, jotka sitten katoavat vain ehkä palatakseen jossain vaiheessa uudestaan takaisin. Toisin kuin Odysseuksessa, jossa pyöritään aika keskiluokkaisissa maisemissa, liikutaan Berlin Alexanderplatzissa pitkälti alamaailman parissa.

Vaikka Odysseuksessa ja Berlin Alexanderplatzissa sakkia pyörii epäilemättä enemmän kuin tarpeeksi, keskeiseen rooliin nousevien henkilöhahmojen määrässä äärimmäisin esimerkki taitaa olla kuitenkin Dos Passosin Suurkaupungin kasvot. Siinä vähintään joka luvussa tunnutaan esittelevän uusia henkilöhahmoja, joiden tiet saattavat jossain määrin ristetä tuttujen kanssa. Eri henkilöhahmojen kautta Suurkaupungin kasvoissa kuvataan kaikkea sitä ”kunniallista” ja ”vähemmän kunniallista” toimintaa, jota 1800– 1900-luvun taitteen nopeasti kasvavassa New Yorkissa voi kuvitella tapahtuvan. Loppua kohden teoksen keskiöön nousee nuori toimittaja Jimmy Herf, jonka kasvukertomus tuo mieleen Toivo Pekkasen teokset. Hänen ajatustensa kautta käsitellään myös eniten yhtä kirjan keskeisistä teemoista, kaupungistumisen ongelmia. Suuri henkilöhahmomäärä ei kuitenkaan Suurkaupungin kasvoissa aiheuta niin suuria ymmärtämisongelmia kuin Joycen tai Döblinin teoksissa, sillä kerronta on vähemmän tajunnanvirtamaista kuin edellä mainituilla kirjailijoilla.

Suomalaisessa kirjallisuudessa vastaavaa ihmispaljouteen perustuvaa suurkaupunkiteosta ei taideta vielä olla kirjoitettu. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa tajunnanvirta kyllä kohtaa Helsinki-kuvauksen, mutta siinä ei niinkään kohdata äärimmäistä määrää erilaisia ihmisiä, vaan pyritään leikkimään kielellä mahdollisimman paljon. Kjell Westön teoksissa taas Helsinki on aina yhdessä pääroolissa, mutta suurkaupungiksi kehittyvän pääkaupunkimme tunnelma luodaan vetävän juonen ja tarkkojen historiallisten faktojen eikä hektisen ihmiskuvauksen avulla.

Erikoista on, että suurimmiksi klassikoiksi nousseet suurkaupunkiromaanit on kirjoitettu jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kun kaupungit ovat olleet vielä melko pieniä ja todennäköisesti huomattavasti vähemmän vilkkaita kuin nykypäivänä. Toki 1900-luvun alkupuolen kerrontatekniikka ja suurkaupunkien meno tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen, mutta jonkin nykyajan suurkaupungin – miksei pienemmänkin – erilaisten ihmisryhmien rinnakkaiselosta ja kohtaamisesta saisi edelleen aikaiseksi mainion moniäänisen romaanin. Ehkä sellaista joku kirjoittaakin.

Brian Fallon ja katkeransuloinen soundtrack

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Luin toukokuussa F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellää. Välillä harpoin melkoista vauhtia, koska kirja ei mielestäni ole kummoinen. Siitä puuttuu lähes kokonaan se ironia ja pilkallisuus, jotka ovat vieneet minut mukanaan Fitzgeraldin novelleissa sekä erityisesti Kultahatussa.

Muutoin Yö on hellä on taattua Fitzgeraldia. Pyöritään 1900-luvun alkupuolen seurapiireissä. Välillä ollaan Amerikassa, välillä Euroopan kamaralla. Muistellaan menneitä, ja yritetään menneisyyden traumoja kuvaamalla selittää, miksi kaikkien henkilöhahmojen täytyy aina olla niin pirun ärsyttäviä. Luettuani kirjan minua lähinnä ärsytti paitsi sen henkilöhahmot myös se, etten oikein ymmärtänyt, miksi kertomus, jossa ei ole mitään kerrottavaa, on ylipäätään pitänyt kertoa.

Fitzgerald itse piti Yö on hellää suurimpana mestariteoksenaan. Arvasin toki jo aloittaessani, etten varmasti pitäisi käsissäni toista Kultahattua, mutta ihan näin puuduttavaa kirjaa en kuitenkaan osannut odottaa. Pelkkä kertomus seurapiirielämästä ei oikein jaksa kiinnostaa, jos siinä ei edes hiukan naureskella itse seurapiirielämälle. Ajoittain toki sain hymähdellä Fitzgeraldin sanavalinnoille. Ehkä Fitzgerald oli – omista aviohuolistaan johtuvan surun keskellä kun kirjoitti – mielestään jo nauranut tarpeeksi, eikä siksi enää lähtenyt samalle irvailulinjalle kuin aiemmissa teoksissaan. Ehkä erilaisuus onkin syy sille, miksi Yö on hellä oli Fitzgeraldin (ja yllättävän monen lukijankin) suurin suosikki.

Huumorin puuttuminen ei ole ainoa ”virkistävän” erilainen asia Yö on hellässä. Siinä nimittäin – vaikka se fitzgeraldmaisen ikävähkö rakkaustarina onkin – ei kaivata ainakaan kovin paljon menetettyjä rakkauksia, vaan eletään melko tiukasti nykyhetkessä, keskellä Dick ja Nicole Diverin hiljalleen luhistuvaa avioliittoa. Sen sijaan, että kuvattaisiin sitä, miten joku suree mennyttä suurta rakkauttaan, kuvataankin sitä, miten suuri – jos se nyt missään vaiheessa edes kovin suuri oli – rakkaus hajoaa käsiin juuri nyt.

Eikä erilaisuus vielä siihen lopu. Fitzgeraldin teokset ovat täynnä mahtavan ärsyttävällä tavalla vahvoja naishahmoja, jotka viehkeydellään ja sanavalmiudellaan kietovat miehen kuin miehen sormensa ympärille, pyörittävät sitten tätä hetken kauniissa kätösessään ja jättävät lopulta nuolemaan näppejään, mutta silti mies muistelee naista suurella lämmöllä ja haikeudella, elämänsä suurimpana rakkautena. Ehkäpä selkeimpiä esimerkkejä tästä ovat novellit Lyhyt joululoma ja Etelän viimeinen kaunotar, jotka kumpikin ilmestyivät suomeksi vuonna 2004 Markku Päkkilän suomentamassa valikoimassa Etelän viimeinen kaunotar.

Kummankin kertomuksen viimeinen kappale kiteyttää hienosti sen haikeuden, jolla kertojamies ”rakastaan” muistelee, vaikka kaikki onkin mennyt kertakaikkisen säätämisen jälkeen pieleen:

Hän piti debytanttijuhlansa syksyllä ja minulla on vielä kaksi vuotta jäljellä New Havenissa. Asiat eivät näytä enää niin toivottomilta kuin muutama kuukausi sitten. Tavallaan Ellen kuuluu minulle – vaikka menettäisinkin hänet, hän kuuluu minulle silti. Kukapa tietää? Ainakin minä tulen olemaan hänen ikuisesti.

Ei. Tarkemmin ajateltuna puut eivät sittenkään näyttäneet oikeilta. Ainoa varma asia koko paikassa oli se, että kerran se oli kuhissut elämää mutta nyt kaikki oli kadonnut niin kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan, ja kuukauden kuluttua Allie katoaisi, eikä koko Etelässä olisi minulle enää mitään, ei koskaan.

Yö on hellän lopussa Dick ei kuitenkaan muistele lämmöllä Nicolea, eikä Nicole Dickiä, vaikka joitakin fitzgeraldmaisen viettelijän piirteitä tuossakin naisessa on. Nicole ei vaikuta aluksi kiinnostavan Dickiä romanttisessa mielessä kovinkaan paljon, mutta niin vain he yhtäkkiä lyövätkin hynttyyt yhteen. Tällä kertaa ero on kuitenkin niin ikävänpuoleinen, ettei kummallekaan jää katkeransuloisia muistoja, vaan molemmat päätyvät tahoilleen kovasti reissussa rähjääntyneinä.

Voisi sanoa, että Fitzgerald on Yö on hellässä viimein päässyt irti tietynlaisesta rakkauden loppumisen romantisoimisesta, joka hänen tuotantoaan siihen asti on leimannut. Paska rakkaus on paskaa rakkautta, eikä sitä tarvitse yrittääkään muistella lämmöllä.

******

Rockyhtye The Gaslight Anthemin (ja herra ties kuinka monen muun autotallibändin) keulahahmo Brian Fallonia pidetään usein Bruce Springsteenin manttelinperijänä ja aika ajoin jopa aviottomana poikana. Newjerseyläisissä on kieltämättä paljon yhteistä, vaikkei The Gaslight Anthem koskaan varmasti tulekaan nousemaan yhtä suuren yleisön suosikiksi kuin Pomo E Street Bandeineen.

Niin Springsteen kuin Fallonkin ammentavat musiikkinsa amerikkalaisen kulttuurin ytimestä. Kummankin rokkaaminen on suoraviivaista, turhaa kikkailua välttävää ja ennen kaikkea tarttuvan melodista. Tärkein yhteinen tekijä laulaja-lauluntekijöiden välillä on kuitenkin korostetun käheä ääni, jolla kappaleet huudetaan läpi. Vaikka käheys ei molempien kohdalla olisikaan ihan täysin luonnollista, molempien laulusta tuntuu välittyvän aito tunne, joka rämisevien ja helisevien kitaroiden säestyksellä uppoaa jonnekin syvälle.

Biisinikkareiden samankaltaisuus ei ole mikään salaisuus. Ja miksi sen edes pitäisi olla? Välillä kuitenkin tuntuu, että kaikki artistit eivät millään tahdo myöntää melko selvästi näkyviä yhtäläisyyksiä toisiin artisteihin, vaikka tunnustusta heiltä kuinka lypsettäisiin. Springsteen ja Fallon ovat kuitenkin jopa kavunneet yhdessä lavalle muutamia kertoja. Kun Fallon laulaa yhdessä Springsteenin kanssa No Surrenderiä täydelle festariyleisölle, on hänen ilmeensä vähintäänkin pikkupoikamaisen onnellinen. Voi vain arvailla, mitä liikkui siihen aikaan alle kolmikymppisen Fallonin päässä, kun Pomo vuorostaan nousi vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla The Gaslight Anthemin kanssa lavalle veivaamaan bändin suurta hittiä, The ’59 Soundia.

Monista musiikillisista yhtäläisyyksistä huolimatta yhdessä asiassa Fallon on enemmän Fitzgeraldin kuin Springsteenin manttelinperijä. Siinä missä Springsteenin laulujen teemat ovat melko usein yhteiskunnallisia, ovat Fallonin tekstit huomattavasti subjektiivisempia, ja niissä puidaan – kuinka ollakaan – tavattoman usein menetettyä rakkautta ja (osin vastahakoista) irtaantumista fitzgeraldmaisen viettelijän otteesta. Kuvaavaa on, että Springsteenin kappale The Ghost of Tom Joad, on saanut aiheensa Steinbeckin suuresta lamaromaanista Vihan hedelmät, kun taas The Gaslight Anthemin Great Expectations on ainakin osittain saanut innoituksensa Dickensin Suurten odotusten päähenkilön Pipin kuluttavasta rakkaudesta kylmään Estellaan.

Menneisiin (rakkauksiin) haikailu on ollut Brian Fallonin tekstien kantava teema aivan The Gaslight Anthemin ensimmäiseltä albumilta Sink or Swim (2007) lähtien. Erityisen kiinnostavaa menetetyn rakkuden tematiikasta tekee se, että Brian Fallon oli naimisissa Hollie-vaimonsa kanssa jo Sink or Swimin aikoihin. He kuitenkin erosivat vuonna 2013, ja erolevyksi tituleerattu Get Hurt näki päivänvalon vuotta myöhemmin. Kuitenkin, katkeransuloiset erot niin rakastetuista kuin ystävistäkin ovat olleet Brian Fallonin teksteissä varsin tuttuja jo kauan ennen Get Hurtia.

Sink or Swimillä tällaisia kappaleita edustavat erityisesti 1930 sekä Boomboxes and Dictionaries. Erityisesti jälkimmäisessä näkyy jo varsin selkeästi Fallonin teksteille myöhemminkin hyvin tyypillinen tapa yhdistää menneiden muistelu ja musiikin kuuntelu. Fallonin teksteissä radion ääni ikään kuin tuntuu tuovan nuo samaan aikaan ikävät ja ihanat muistot mieleen:

Because the radio will still play loud / Songs that we heard as our guards came down / Like in the summertime when we first met / I’ll never forget, and don’t you forget / These nights are still ours

Boomboxes and Dictionariesin tekstissä myös sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys sellaisella tavalla, ettei kuulija oikeastaan voi olla varma, onko laulutekstin puhujan kanssa vielä tälläkin hetkellä joku. Samalla tavalla kuin Fitzgeraldin Lyhyen joululoman kertoja tulee olemaan ikuisesti Ellenin, tulee Boomboxes and Dictionariesin puhuja aina muistamaan illat, jotka hän on viettänyt rakkaansa kanssa.

The Gaslight Anthemin seuraava albumi, läpimurtolevy The ’59 Sound on jo täynnä fitzgeraldilaista tematiikkaa. Levy alkaa jo mainitulla Great Expectationsilla, jonka ensimmäiset säkeet vahvistavat entisestään ajatusta siitä, että nimenomaan musiikki tuo muistot mieleen Fallonin teksteissä:

Mary, this station is playing every sad song / I remember like we were alive

Kappaleen edetessä selviää, että kyse on jälleen naisesta, joka muistuttaa kovasti paitsi Dickensin Suurten odotusten Estellaa myös Fitzgeraldin Allieta tai Elleniä. Fallonin tekstin naiseenkin miehet rakastuvat hulluna, vaikka naisen antama vastarakkaus ei välttämättä ole aivan lempeimmästä päästä, mutta minkäs teet:

And they burnt up the diner I always used to find her / Licking young boys’ blood from her claws / And I learned about the blues from this kitten I knew / Her hair was raven and her heart was like a tomb

Great Expectationsin puhuja etsii uudestaan ja uudestaan rakastamansa naisen, vaikka tämän terävät kynnet ovat aina yltä päältä nuorten poikien veressä. Nainen on söpö kuin kissanpentu, mutta samaan aikaan hänen sydämensä on yhtä kylmä kuin hauta, eikä hän aiheuta puhujalle muuta kuin harmia. Puhujan on kuitenkin hankala päästää irti.

The ’59 Soundin loppupuolen kappaleessa Here’s Looking at You, Kid Fallon jatkaa samalla teemalla ja luettelee joukon pieleen menneitä rakkauksia, joissa laulun puhuja on epäilemättä ollut silmittömästi rakastunut, mutta rakkaudenkohteet ovat lähes pelkästään leikkineet puhujan tunteilla. Jokaisen naisen kohdalla puhuja myös kertoo, mitä hän sanoisi naiselle nyt.

Ensin laulussa esiintyy Gail, joka ei antanut puhujan tunteille lainkaan vastakaikua, mutta nyt puhuja voisi kertoa hänelle, että on menestynyt rokkari. Gailia seuraa Jane, jonka vuoksi puhuja vietti iltansa huoneensa lattialla sydänsurujaan purkaen, mutta Janeakaan ei kuitenkaan rakastaminen kiinnostanut. Nyt puhuja sanoisi Janelle olevansa kuuluisa, vaikka se ei aivan totta olekaan.

Janea seuraa vielä Anna, joka ainakin näennäisesti antoi puhujan rakkaudelle vastakaikua hetken, mutta lopulta puhuja päätyi aina yksin juomaan kahviaan Fallonin teksteissä hyvin usein esiintyvään dineriin. Laulun aikana puhujan suhde exiinsä kuitenkin vaikuttaa muuttuvan, sillä vaikka Annan kanssa ei onnistanutkaan, se on puhujan mielestä ihan hyvä. Tämä käänne saattaa johtua ennen Anna-osuutta olevasta neljästä säkeestä, joissa puhuja ”oivaltaa”, että miesten tehtävä vain on ikuisesti rakastua naisten ihaniin silmiin, kärvistellä rakkauden pauloissa ja toivoa, jos vastakaikua sittenkin tulisi:

But boys will be boys and girls have those eyes / That’ll cut you to ribbons sometimes / And all you can do is just wait by the moon / And bleed if it’s what she says you ought to do

Tässäkään kappaleessa ei voi olla huomaamatta Fallonin sanoitusten yhteyttä Fitzgeraldin proosaan. Rakkaus aiheuttaa Fallonin puhujille toistuvasti vuotavia haavoja, mutta kun radion pistää soimaan, niin yhtäkkiä menetettyjä rakkauksia voikin nostalgisoida ja ainakin yrittää uskotella itselleen, että ”kyllä se Etelän viimeinen kaunotar vieläkin taitaisi minua rakastaa”.

Entäs sitten se erolevy, Get Hurt? Näyttäisi siltä, että tämän albumin teksteissä eroista on kadonnut suloisuus. Vain katkeruus on jäänyt jäljelle. Laulujen puhuja – joka nyt väistämättä yhdistyy entistä selkeämmin Falloniin – tuntuu olevan välillä hyvin vihainen itselleen, välillä rakastetulleen. Välillä puhuja haluaa päästää heti irti, välillä pitää rakkaansa itsellään millä keinolla hyvänsä. Minulla ei ole kokemusta eroista, mutta voisin kuvitella, että tuollainen tunteiden sekamelska on hyvin paljon lähempänä monien ihmisten todellisia erotunteita kuin vuotamaan jätettyjen haavojen nostalgisointi radion äärellä.

Get Hurtilla on kuitenkin yksi kappale, jossa uusi tunteiden sekamelska kohtaa aiempien levyjen nostalgisoinnin tavalla, joka varmasti on vuodattanut kyyneliä muutamissa olohuoneissa. Kyseinen kappale on riisuttu ja kauniin melodinen Break Your Heart. Siinä laulun puhuja kulkee itsesyytösten kautta koko ajan lähemmäs ja lähemmäs sitä tietynlaista helpotuksen tunnetta, joka on Here’s Looking at You, Kidissä, mutta jää kuitenkin joka kerta ikään kuin junnaamaan paikoilleen kertosäkeeseen:

And oh my my, it would break your heart / If you knew how I loved you, if I showed you my scars / If I played you my favorite song, lying here in the dark / Oh my my, it would break your heart

Jos Here’s Looking at You, Kidissä naisten tehtävä on ajaa heitä rakastavat miehet hulluuden partaalle, mutta se on puhujasta kuitenkin ihan normaalia, Break Your Heartissa puhuja ei enää kestä, vaan jää vellomaan epätoivoisiin tunteisiinsa ilman aiemmin saatua helpotusta. Edes lempimusiikki ei vie turvallisemmille vesille, vaan huone säilyy musiikin soidessakin pimeänä, eikä aiemmilta levyiltä tuttuja Cadillaceja auringonpaisteessa ilmesty puhujan näköpiiriin. Sävy on vähän samalla tapaa tumma kuin Fitzgeraldilla Yö on hellässä. Get Hurt vain on levynä minulle mieluisampi kuin Yö on hellä kirjana.

Jää nähtäväksi, onko Get Hurt The Gaslight Anthemille samanlainen käännekohta ja joutsenlaulu kuin Yö on hellä oli Fitzgeraldille. Ainakaan tätä kirjoittaessa uutta materiaalia ei bändiltä ole tulossa, sillä Brian Fallon keskittyy nykyään enemmän sooloprojektiinsa, jossa toki on jo syntynyt sanoituksiltaan vanhempaa Gaslightia muistuttavia kappaleita kuten mainio Nobody Wins, jossa puhuja muistelee jälleen lämmöllä menetettyä ystävää, joka rakasti radiota. Ja kirjoittihan Fitzgeraldkin vielä Yö on hellän jälkeen muun muassa railakkaan humoristiset Pat Hobby -tarinansa, joten täysin pois ilkikurisuudesta ei tuo parjaamani romaani Fitzgeraldiakaan vienyt. Käy Fallonin lyriikalle tulevaisuudessa kuinka tahansa, ei liene ainakaan täysin liioiteltua sanoa, että jokin osa jazz-ajan sykkivästä sydämestä on sykkinyt – tai sykkii yhä – F. Scott Fitzgeraldin lisäksi myös Brian Fallonin rinnassa.

Koukuttava kielistudio käden ulottuvilla, eli oppiiko Duolingon avulla mitään?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Olen nyt kuukauden päivät opiskellut saksaa Duolingo-oppimissovelluksen avulla. Jotain kielestä on matkaan tarttunutkin, joten aivan sudeksi Duolingoa ei voi haukkua, vaikka omat heikkoutensa sillä onkin.

Olin jo jonkin aikaa ennen Duolingon hankkimista halunnut opiskella saksaa, mutta en kaivannut istumista kansalaisopistojen kielikursseilla enkä varsinkaan minkäänlaista läksynlukua. Ilkka Rekiaron Nykysaksan peruskielioppi 90-luvun puolivälistä oli oleillut hyllyssäni varsin vähäiselle selailulle alttiina, sillä en ollut oikein keksinyt, miten saisin kielestä kiinni ilman sanaston hallintaa. Ainahan olisi voinut lainata kirjastosta oppikirjoja ja seurata niiden opetusta kappale kerrallaan, mutta tuntui, että motivaatiota sanalistojen opetteluun ilman koulusta tuttuja sanakokeita olisi vähän hankala löytää. Niinpä annoin kielenopiskeluasian jäädä hautumaan.

Vaikka olen tavallaan alalla, en ollut kuullut koko Duolingo-sovelluksesta ennen viime kuuta, jolloin joku sen käytöstä innostuneen twitteristin twiitti tuli virrassani vastaan. Päätin ladata sovelluksen ja katsoa, onko siitä mihinkään. Ja kyllähän siitä johonkin oli.

Kielen oppiminen Duolingossa perustuu hyvin pitkälti moniin toistoihin, joiden kautta sanat ja fraasit tarttuvat päähän, jos ovat tarttuakseen. Suurimman osan opiskeltavalla kielellä olevasta materiaalista voi kuunnella natiivipuhujan lausumana ja vaikka toistaakin niin halutessaan. Tämä on oikein hienoa, sillä ominaisuuden seurauksena oikeaa ääntämistä oppii hiukan kuin varkain. Kaikessa toisteisuudessaan Duolingo muistuttaakin koulusta tuttuja kielistudioita. Tällä kertaa vain ohjeita antava opettaja puuttuu, ja edetä saa ihan siihen tahtiin kuin haluaa.

Opettajan puuttumisessa on kuitenkin ongelmansa. Duolingossa keskeiseksi nousevat harjoitukset ja pelillisyys, sillä tehdyistä harjoituksista saa XP:tä, joita voi halutessaan jopa vertailla kavereiden kanssa. Harjoitusten lomaan kuitenkin kaipaisi hieman selitystäkin, sillä esimerkiksi saksan kolme sukua ja niiden valitseminen eivät niin vain tartukaan pelkkien toistoharjoitusten kautta. Tai tarttuvat, mutta ”ulkomuistiin”, jolloin syvempi ymmärrys kielen logiikasta jää valitettavasti taka-alalle. Ilman vahvaa harrastuneisuutta Duolingon anti saattaakin jäädä heikoksi; tietyt fraasit voi oppia toistoharjoituksinkin, mutta samoissa fraaseissa käytettyjen rakenteiden soveltaminen ei noin vain onnistukaan, jos ei kukaan ole selittämässä. Sen vuoksi esimerkiksi Rekiaron Nykysaksan peruskieliopin kaltaista yksinkertaista kielioppiteosta on hyvä lukea ”pelaamisen” rinnalla, jos oikeasti haluaa oppia käyttämään kieltä laajemmin.

Etenkin suomalaisten kannalta toinen ikävä seikka Duolingossa on se, että tällä hetkellä sovellus ei tarjoa kielikursseja suomeksi, vaan jos esimerkiksi saksan opiskeleminen kiinnostaa, on sitä opiskeltava englannin kautta. Näin ollen esimerkiksi käännöslauseita opiskeltavasta kielestä tehdessä, joutuu ne kääntämään parhaassakin tapauksessa vain vieraalta kieleltä toiselle, mikä ei tietenkään ole aivan optimaalista, etenkään sitten, kun lauseet alkavat hankaloitua.

Toisaalta kahden vieraan kielen käyttämisessä on myös etunsa. Englanti ja saksa ovat hyvin läheisiä sukukieliä, ja kun vieraan kielen tuttuuden oivaltaa, pääseekin ”englannin kautta” saksaa ja sen toimintaperiaatteita ajattelemalla lähemmäs sanaston ja rakenteiden alkuperää, mikä taas auttaa ymmärtämään opiskeltavaa kieltä paremmin. Kaukaisempien sukukielten kanssa tästä ei kuitenkaan ole apua, joten yksi maailmankieli on syytä tuntea hyvin, jos aikoo Duolingoa käyttää.

Ylipäätään Duolingon harjoituksissa on ainakin alkupäässä mielestäni turhan vähän opeteltavalle kielelle käännettäviä lauseita. Monta kertaa harjoituksissa täytyy vain valita sanalle oikea vastine neljästä vaihtoehdosta, mikä ei yleensä ole kovinkaan haastavaa, sillä apuna ovat usein myös kuvat. Käännöslauseet taas ovat tarjolla usein juuri opeteltavasta kielestä tutumpaan, minkä seurauksena välillä tuntuukin, että Duolingo opettaa pikemminkin ymmärtämään kuin käyttämään kieltä. On kuitenkin huomautettava, etten ole edennyt vielä erityisen pitkälle, joten tilanne saattaa muuttua jatkossa.

Kaiken kaikkiaan Duolingo tarjoaa kuitenkin helpon, paineettoman ja ennen kaikkea ilmaisen tavan opiskella kieliä. Pienistä puutteistaan huolimatta sen käyttäminen on koukuttavaa, ja jotain opiskeltavasta kieltä oppii väistämättä ymmärtämäänkin, joten ainakin uuden kielen opiskelun alkuvaiheissa sovellus on varsin mainio ja toimii vielä paremminkin, jos malttaa lukea rinnalla kielioppikirjaa. Ja tarjoaapa se jopa koulujen oppikirjoistakin tuttuja koomisehkoja esimerkkilauseitakin. Tähän mennessä vastaan tulleista oma suosikkini on ”der Bär trinkt Bier”.