Albert Camus’n Sivullista luetaan usein ranskalaisen eksistentialismin klassikkoteoksena. Kuitenkin Camus itse piti itseään ennen kaikkea absurdistina. Eksistentialismi ja absurdismi ovat filosofisina suuntauksina pääkohdiltaan lopulta hyvinkin samanlaisia, mutta Sivullisen tulkinta muuttuu hieman riippuen siitä, peilataanko päähenkilö Meursault’n tarinaa eksistentialistiseen vai absurdistiseen filosofiaan.
Eksistentialistisen filosofian voi rajusti yksinkertaistaen määritellä seuraavasti: ”maailmaan heitetty” yksilö rakentaa oman elämänsä (eli olemassaolonsa) puhtaasti omilla valinnoillaan. Camus’n absurdismi, johon pääsee helpoiten suomeksi käsiksi Kapinoiva ihminen –esseevalikoiman avulla, on lähtökohdiltaan oikeastaan hyvinkin samanlainen, mutta eksistentialismin ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelun sijasta keskiöön nousee ajatus absurdin kokemuksesta, joka syntyy siitä, että järkevä ihminen ajautuu kriisiin yrittäessään löytää elämälleen tarkoitusta. Absurdismin mukaan elämä on mieletöntä, absurdia, mistä syntyy ristiriita ihmisen ja tämän elämän välille, koska ihminen ei oman ajattelunsa avulla pystykään järkeistämään elämäänsä.
Tämän ristiriidan selvittämiseksi Camus tarjoaa kolmea ratkaisua, joista kaksi ensimmäistä eivät kuitenkaan ole Camus’n mielestä täysin tyydyttäviä. Helpoin ratkaisuista on itsemurha. Päättämällä päivänsä ihminen pääsee kätevästi eroon ristiriitatilanteista itsensä ja mielettömän elämänsä välillä, tosin sillä hinnalla, ettei elämää enää ole, minkä vuoksi itsemurha ei oikeastaan ole ratkaisu ensinkään. Toinen ratkaisu on uskon hyppy, eli se, että ihminen alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, joka johdattelee hänen elämäänsä, jolloin kaikelle elämän mielettömyydelle löytyy kyllä selitys, mutta se ei kuitenkaan ole järjellinen, eikä siksi erityisen pätevä.
Kolmas ja Camus’n mielestä paras ratkaisu on absurdin hyväksyminen. Tässä ihmisen on ensin tajuttava itse elämän mielettömyys, opittava hyväksymään se ja lopulta suorastaan nautittavaa elämästä kaikessa mielettömyydessään. Hyväksymisprosessia helpottaa kapinoiminen, joka Camus’n tapauksessa on tyypillisesti henkistä laatua. Käytännössä se tarkoittaa siis itsensä kehittämistä kohti vapautta, mikä Camus’n filosofiassa vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä omaehtoista ajattelua. Sivullisessa kiinnostavinta on, että Meursault’lle käytännössä tarjotaan kaikkia kolmea ratkaisuvaihtoehtoa, ja ainakin osittain hän tulee toteuttaneeksi niistä kaksi.
Sivullisen alkaessa Meursault on jo selvästi tajunnut elämän mielettömyyden, mutta hän ei ole vielä löytänyt ristiriitatilanteeseen ratkaisua. Mikään ei tunnu miltään, äidin kuolema sujahtaa ohi sen kummempia surematta. Meursault kieltäytyy muuttamasta Algeriasta Ranskaan töiden perässä, tutustuu Marie-nimiseen naiseen, johon hänen kuuluisi rakastua, mutta häntä ei kiinnosta. Lopulta hän tavallaan kaverustuu hämäräperäisen naapurinsa Raymondin kanssa, kaveruussuhteen seurauksena tulee sotkeutuneeksi Raymondin ja arabien välisiin ristiriitoihin ja lopulta ”sattumalta” ampuu yhden Raymondia uhkaavista arabeista. Seuraa oikeudenkäynti, jossa Meursault ei esitä minkäänlaisia katumuksen merkkejä, ja sepäs kansaa suututtaa. Eihän hän ole surrut edes äitinsä kuolemaa. Mikä kylmäverinen tappaja tuo mies onkaan?
Meursault’n odotellessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, tulee pappi hänen luokseen. Pappi tarjoaa hänelle mahdollisuutta uskon loikkaan, mutta Meursault kiistää uskovansa Jumalaan ja sanoo haluavansa käyttää viimeiset hetkensä johonkin muuhun. Tullaanhan hänet kohta tappamaan sen vuoksi, ettei hän itkenyt äitinsä hautajaisissa, ja se, jos jokin, on absurdia. Uskon loikka, Camus’n sanoin ”filosofinen itsemurha”, ei siis ole Meurault’stakaan ratkaisu. Raivottuaan aikansa papille hän tuntee kuitenkin jotakin muuttuneen:
Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani sitä taas. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun olisi vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin. (suom. Kalle Salo)
Meursault näyttäisi siis päätyvän kolmanteen Camus’n tarjoamista ratkaisuvaihtoehdoista. Hän hyväksyy viimein elämän mielettömyyden ja pystyy sen vuoksi ajattelemaan jälleen vapautuneesti, jopa ilkikurisesti, mistä kertoo toivomus siitä, että hänen teloituksensa tuottaisi ”iloa” sen seuraajille. Kolmosratkaisu ei kuitenkaan toteudu Meursault’n kohdalla lainkaan täydellisesti. Hänhän tietää kuolevansa, mikä saattaa olla osasyynä sille, että hän pystyy suhtautumaan elämäänsä vapautuneemmin. Absurdiuden synnyttämä taakkaa on jäämässä taakse. Näin ollen loppuratkaisua voisi yhtä hyvin pitää myös tietynlaisena itsemurhana, jonka avulla Meursault pääsee eroon mielettömästä elämästään.
Absurdistiseen filosofiaan peilattuna Sivullinen näyttäytyy siis kertomuksena lähes onnistuneesta yrityksestä selvittää elämän absurdiuden ja järjen ristiriidan aiheuttama kriisitilanne. Eksistentialistisena kirjallisuutena Sivullista taas voisi tulkita ”kauhukertomuksena” siitä, miten käy, jos yksilö, jota ei mikään kiinnosta, itse rakentaa elämänsä huonosti. Tämä tulkinta suorastaan työntyy esiin, kun kirjan juonta silmäillään tarkemmin.
Näyttäisi siltä, että Sivullisessa Meursault’n eteen tulee runsaasti valintatilanteita, joissa hän lähestulkoon aina oman piittaamattomuutensa vuoksi valitsee väärin. Kaikki lähtee menemään pieleen äidin hautajaisissa, joissa hän ”normaaleille ihmisille” paremmin sopivan suremisen sijaan käyttäytyy välinpitämättömästi. Mitä olisi tapahtunut, jos Meursault olisikin antanut kyynelten tulla ja ottanut oman aikansa äitiään surressaan?
Toinen paikka kääntää elämän suunta tarjoutuu, kun Meursault’lle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa töiden perässä Ranskaan, mistä hän kieltäytyy. Jos hän olisi lähtenyt Ranskaan, hän olisi voinut saada uudesta ympäristöstä uutta pontta, ja mikä tärkeintä, ei olisi ainakaan törmännyt siihen arabiin, jonka hän myöhemmin päätyy ampumaan. Peli ei kuitenkaan ole vielä menetetty, vaikka Meursault päättääkin jäädä Algeriaan, sillä hänen tielleen osuu Marie, joka pitää hänestä ja josta hän selvästi pitää, mutta hän tyytyy kuitenkin pitämään Marieta vain satunnaisena hoitonaan.
Ratkaiseva virhe Meursault touhuissa on kuitenkin se, että hän alkaa notkua Raymondin kanssa, vaikka hänellä on mahdollisuus jättää Raymondin puuhat omaan arvoonsa. Eikä valintojen maailma siihen loppu, vaan Meursault olisi voinut aivan hyvin jättää arabin ampumattakin, mutta hän kuitenkin hölmöyttään tulee painaneeksi liipaisinta. Piste i:n päälle on se, ettei hän osoita oikeussalissa katumusta ja saa sitä kautta lievennystä tuomioonsa, vaan käyttäytyy sielläkin tyylilleen ominaisen välinpitämättömästi.
Mersault’n ratkaisut Sivullisessa noudattelevat tavallaan eksistentialistisia yksilöllisyyden ihanteita, pitäähän hän jokaisessa tilanteessa päänsä. Kuitenkin Meursault’n valinnat ovat kerta toisensa jälkeen surkeita ja johtavat lopulta surkeimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Tämän seurauksena lukija ajautuu väistämättä ajattelemaan omien valintojensa merkitystä itselleen ja muille, mikä lieneekin yksi keskeisimmistä syistä sille, miksi Sivullinen edelleen on kovasti luettu ja luetettu klassikko. Omien valintojensa seurauksia kun olisi itse kunkin aina silloin tällöin hyvä pohtia.