Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yliopistonlehtori Tiina Kujala ja Tampereen yliopiston normaalikoulun lehtori Laura Rantavuori kirjoittavat Helsingin Sanomien 21.9.2018 Vieraskynä-palstan kirjoituksessaan ”Move-järjestelmä tekee karhunpalveluksen nykykoulun liikuntakasvatukselle”, ettei ”[m]ittaamisen kulttuuri sovi koululiikuntaan”. Tätä väitettä he perustelevat muun muassa sillä, että fyysinen mittaaminen – toisin kuin esimerkiksi jokin lukuaineiden kokeista – on ”kokonaisvaltaisesti koskettava kokemus”, joka ”mahdollistaa oppilaiden välisen konkreettisen suoritusten vertailun – myös raadollisella tavalla”. Lisäksi Moven ongelmista kertoo Kujalasta ja Rantavuoresta se, että se on sukupuolittunut, ”esimerkki standardointia ja ulkoista kontrollia korostavasta monikansallisesta amerikkalaislähtöisestä mittaamisen kulttuurista” sekä se, että sitä joudutaan ennakkoon harjoittelemaan. Kirjoituksesta paistaa läpi ymmärtämättömyys – jopa viha – koko (koulu)liikuntaa kohtaan.
Mittaaminen ei koulumaailmassa ole mitään uutta amerikkalaislähtöistä vaikutetta, eikä varsinkaan pelkästään liikunnasta tuttua, vaan iät ja ajat koulumaailmassa vallinnut tapa, jonka tärkeimpänä tavoitteena on tuottaa tietoa oppilaiden osaamisesta heille itselleen. Lisäksi mittaamisen ja arvioinnin avulla joudutaan tällä hetkellä myös panemaan oppilaat järjestykseen jatko-opintopaikkoja hakiessa, parempaa järjestelmää kun ei vielä ole tarjolla.
Kujalasta ja Rantavuoresta fyysinen mittaaminen on kuitenkin henkistä mittaamista raadollisempaa, joten sitä ei sen vuoksi pitäisi harrastaa. On totta, että esimerkiksi kiusaaminen fyysisten ominaisuuksien perusteella on todennäköisempää kuin huonon matikannumeron. Se ei kuitenkaan takaa sitä, etteikö tosissaan yrittävä, mutta siitä huolimatta kehnosti pärjäävä opiskelija voisi kokea syvääkin huonommuuden tunnetta.
Koululiikunnasta – toisin kuin esimerkiksi taideaineista, joissa kuitenkin mitataan jotain sellaista, jonka ei edes pitäisi olla mitattavissa, taiteellista kykyä – sen sijaan voi saada jopa heikompilahjainenkin liikkuja kiitettävän arvosanan, kunhan jaksaa yrittää. Jotta opiskelija taas jaksaisi yrittää, tarvitaan kannustavaa opettajaa, joka myös osaa selittää, että Movella pyritään selvittämään opiskelijoiden tämänhetkistä kuntoa ja sitä, missä olisi vielä kehitettävää. Tämä on kuntotestien tarkoitus ylipäätäänkin. Ei niitä, kuten ei matematiikan kokeitakaan, opiskelijoiden kiusaksi ole keksitty.
Kujalan ja Rantavuoren mukaan Move tekee karhunpalveluksen kasvatukselle myös siinä, että se on sukupuolittava. Tytöt tekevät Movessa monet suoritukset kevennettyinä, mikä Kujalasta ja Rantavuoresta on omiaan lisäämään epätasa-arvoa. Tytöille taattuja kevennyksiäkään ei kuitenkaan ole vedetty hatusta, vaan ne perustuvat tutkimustietoon poikien ja tyttöjen keskimäärin eritasoisista fyysisistä ominaisuuksista, joten tietyt kevennykset tytöille ovat tutkitusti täysin paikallaan. Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tyttöjen pitäisi halutessaan saada tehdä raskaammat testit ja muunsukupuolisten valita, kummansorttisen testin he haluavat tehdä. Valveutunut opettaja on tässäkin varmasti jo nyt tilanteen tasalla.
Kujala ja Rantavuori toteavat Movesta myös seuraavaa:
Oppilaiden on reilua saada harjoitella etukäteen mittausosioita ja mitattavia ominaisuuksia – jo siksi, että mittaamisesta aiheutuva stressi vähenisi. Tämä ei ole kaukana niin sanotusta teaching to the test –kulttuurista, jossa opetuksessa keskitytään mitattaviin sisältöihin. Tällöin idea liikuntakasvatuksen monipuolisuudesta ei toteudu.
Tämänkaltainen ajattelu on lähtökohtaisesti virheellistä. Siinä hylätään kaikki se, mitä muiden kouluaineiden tunneilla tehdään. Totta kai testiä kuin testiä varten pitää harjoitella, eikä harjoittelua tietenkään tehdä pelkästään yhtä testiä varten, vaan sitä, että opiskelija voi hyödyntää osaamistaan myös muualla.
Matematiikan kokeeseenkaan ei mennä harjoittelematta toisen asteen yhtälöitä, jakokulmaa tai yhtälöparien laskemista. Päinvastoin, matematiikan kaltaisissa aineissa toistoja tehdään vielä huomattavasti useampia kuin liikunnassa. Ensin vähintään puolet oppitunnista tykitetään samankaltaisia mekaanisia ja vähemmän mekaanisia tehtäviä, lopuksi kotona tehdään vielä lisää samanlaisia tehtäviä, jotta uudet menetelmät tulisivat selkärangasta seuraavalla kerralla, kun opetettavana on jo uusi asia.
Liikuntatunneilla sen sijaan tällaista ”selkärankakokemusta” ei vähemmän liikkuville välttämättä synny. Tämä johtuu siitä, että monesti koululiikunnassa kukin opiskelija joutuu tekemään suorituksensa yksi kerrallaan, omaa vuoroaan odottaen, mikä vie aivan liikaa aikaa. Opiskelijat eivät ehdi harjoitella opetettavaa liikuntamuotoa kuin kerran tai pari, ja kun he viimein ovat saamassa juonesta kiinni, on tunti jo ohi, eikä mitään ole jäänyt lihasmuistiin. Siksi koululiikunnasta julkisesti keskusteltaessa olisikin tärkeää keskustella sen riittävyydestä, eikä yrittää kuollutta lasta lyömäaseena käyttäen juntata sitä joka välissä maanrakoon.
Lopuksi on vielä kysyttävä, millaista monipuolisen ja syrjimättömän koululiikunnan pitäisi Kujalasta ja Rantavuoresta olla. Koululiikunnassa pelataan, leikitään, juostaan, hypitään, uidaan, hiihdetään ja niin edelleen. Näistä liikuntamuodoista jokaisessa tulee näkyviin, jos toinen opiskelija on esimerkiksi toista kömpelömpi, mikä taas on omiaan nostamaan pintaan opiskelijoiden huonommuuden tunteita. Ehkäpä pelkästään jokin metsässä yksin lenkkeileminen voi taata opiskelijalle rauhan toisten arvioivilta katseilta. Järin monipuoliseen liikunnallisuuteen se ei kuitenkaan kasvata.