Move-mittauksesta ja koululiikunnasta

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yliopistonlehtori Tiina Kujala ja Tampereen yliopiston normaalikoulun lehtori Laura Rantavuori kirjoittavat Helsingin Sanomien 21.9.2018 Vieraskynä-palstan kirjoituksessaan ”Move-järjestelmä tekee karhunpalveluksen nykykoulun liikuntakasvatukselle”, ettei ”[m]ittaamisen kulttuuri sovi koululiikuntaan”. Tätä väitettä he perustelevat muun muassa sillä, että fyysinen mittaaminen – toisin kuin esimerkiksi jokin lukuaineiden kokeista – on ”kokonaisvaltaisesti koskettava kokemus”, joka ”mahdollistaa oppilaiden välisen konkreettisen suoritusten vertailun – myös raadollisella tavalla”. Lisäksi Moven ongelmista kertoo Kujalasta ja Rantavuoresta se, että se on sukupuolittunut, ”esimerkki standardointia ja ulkoista kontrollia korostavasta monikansallisesta amerikkalaislähtöisestä mittaamisen kulttuurista” sekä se, että sitä joudutaan ennakkoon harjoittelemaan. Kirjoituksesta paistaa läpi ymmärtämättömyys – jopa viha – koko (koulu)liikuntaa kohtaan.

Mittaaminen ei koulumaailmassa ole mitään uutta amerikkalaislähtöistä vaikutetta, eikä varsinkaan pelkästään liikunnasta tuttua, vaan iät ja ajat koulumaailmassa vallinnut tapa, jonka tärkeimpänä tavoitteena on tuottaa tietoa oppilaiden osaamisesta heille itselleen. Lisäksi mittaamisen ja arvioinnin avulla joudutaan tällä hetkellä myös panemaan oppilaat järjestykseen jatko-opintopaikkoja hakiessa, parempaa järjestelmää kun ei vielä ole tarjolla.

Kujalasta ja Rantavuoresta fyysinen mittaaminen on kuitenkin henkistä mittaamista raadollisempaa, joten sitä ei sen vuoksi pitäisi harrastaa. On totta, että esimerkiksi kiusaaminen fyysisten ominaisuuksien perusteella on todennäköisempää kuin huonon matikannumeron. Se ei kuitenkaan takaa sitä, etteikö tosissaan yrittävä, mutta siitä huolimatta kehnosti pärjäävä opiskelija voisi kokea syvääkin huonommuuden tunnetta.

Koululiikunnasta – toisin kuin esimerkiksi taideaineista, joissa kuitenkin mitataan jotain sellaista, jonka ei edes pitäisi olla mitattavissa, taiteellista kykyä – sen sijaan voi saada jopa heikompilahjainenkin liikkuja kiitettävän arvosanan, kunhan jaksaa yrittää. Jotta opiskelija taas jaksaisi yrittää, tarvitaan kannustavaa opettajaa, joka myös osaa selittää, että Movella pyritään selvittämään opiskelijoiden tämänhetkistä kuntoa ja sitä, missä olisi vielä kehitettävää. Tämä on kuntotestien tarkoitus ylipäätäänkin. Ei niitä, kuten ei matematiikan kokeitakaan, opiskelijoiden kiusaksi ole keksitty.

Kujalan ja Rantavuoren mukaan Move tekee karhunpalveluksen kasvatukselle myös siinä, että se on sukupuolittava. Tytöt tekevät Movessa monet suoritukset kevennettyinä, mikä Kujalasta ja Rantavuoresta on omiaan lisäämään epätasa-arvoa. Tytöille taattuja kevennyksiäkään ei kuitenkaan ole vedetty hatusta, vaan ne perustuvat tutkimustietoon poikien ja tyttöjen keskimäärin eritasoisista fyysisistä ominaisuuksista, joten tietyt kevennykset tytöille ovat tutkitusti täysin paikallaan. Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tyttöjen pitäisi halutessaan saada tehdä raskaammat testit ja muunsukupuolisten valita, kummansorttisen testin he haluavat tehdä. Valveutunut opettaja on tässäkin varmasti jo nyt tilanteen tasalla.

Kujala ja Rantavuori toteavat Movesta myös seuraavaa:

Oppilaiden on reilua saada harjoitella etukäteen mittausosioita ja mitattavia ominaisuuksia – jo siksi, että mittaamisesta aiheutuva stressi vähenisi. Tämä ei ole kaukana niin sanotusta teaching to the test –kulttuurista, jossa opetuksessa keskitytään mitattaviin sisältöihin. Tällöin idea liikuntakasvatuksen monipuolisuudesta ei toteudu.

Tämänkaltainen ajattelu on lähtökohtaisesti virheellistä. Siinä hylätään kaikki se, mitä muiden kouluaineiden tunneilla tehdään. Totta kai testiä kuin testiä varten pitää harjoitella, eikä harjoittelua tietenkään tehdä pelkästään yhtä testiä varten, vaan sitä, että opiskelija voi hyödyntää osaamistaan myös muualla.

Matematiikan kokeeseenkaan ei mennä harjoittelematta toisen asteen yhtälöitä, jakokulmaa tai yhtälöparien laskemista. Päinvastoin, matematiikan kaltaisissa aineissa toistoja tehdään vielä huomattavasti useampia kuin liikunnassa. Ensin vähintään puolet oppitunnista tykitetään samankaltaisia mekaanisia ja vähemmän mekaanisia tehtäviä, lopuksi kotona tehdään vielä lisää samanlaisia tehtäviä, jotta uudet menetelmät tulisivat selkärangasta seuraavalla kerralla, kun opetettavana on jo uusi asia.

Liikuntatunneilla sen sijaan tällaista ”selkärankakokemusta” ei vähemmän liikkuville välttämättä synny. Tämä johtuu siitä, että monesti koululiikunnassa kukin opiskelija joutuu tekemään suorituksensa yksi kerrallaan, omaa vuoroaan odottaen, mikä vie aivan liikaa aikaa. Opiskelijat eivät ehdi harjoitella opetettavaa liikuntamuotoa kuin kerran tai pari, ja kun he viimein ovat saamassa juonesta kiinni, on tunti jo ohi, eikä mitään ole jäänyt lihasmuistiin. Siksi koululiikunnasta julkisesti keskusteltaessa olisikin tärkeää keskustella sen riittävyydestä, eikä yrittää kuollutta lasta lyömäaseena käyttäen juntata sitä joka välissä maanrakoon.

Lopuksi on vielä kysyttävä, millaista monipuolisen ja syrjimättömän koululiikunnan pitäisi Kujalasta ja Rantavuoresta olla. Koululiikunnassa pelataan, leikitään, juostaan, hypitään, uidaan, hiihdetään ja niin edelleen. Näistä liikuntamuodoista jokaisessa tulee näkyviin, jos toinen opiskelija on esimerkiksi toista kömpelömpi, mikä taas on omiaan nostamaan pintaan opiskelijoiden huonommuuden tunteita. Ehkäpä pelkästään jokin metsässä yksin lenkkeileminen voi taata opiskelijalle rauhan toisten arvioivilta katseilta. Järin monipuoliseen liikunnallisuuteen se ei kuitenkaan kasvata.

Kymppitonni

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Tämä sunnuntai tarjosi yleisurheilun ystäville herkkua enemmän kuin riittävästi. Ensin Eliud Kipchoge paransi Berliinissä maratonin maailmanennätystä liki puolellatoista minuutilla, sitten Kevin Mayerin takoi Talencessa kymmenottelun ME:n uuteen uskoon pistein 9 126. Ranskalaisen huikea tulossarake sai paatuneen urheilupessimistinkin pohtimaan, olisiko 10 000 pisteen ylittäminen yleisurheilun kuninkuuslajissa mahdollista.

Mayerin tämänpäiväiset lukemathan ylittävät tietysti ”vasta” 9 000 pistettä. Hänen lisäkseen vain Yhdysvaltain Ashton Eaton (9 045 & 9 039) ja Tšekin Roman Šebrle (9026) ovat onnistuneet haamurajan ylittämisessä aikaisemmin, hekin vasta tällä vuosituhannella. Näin ollen edes puhuminen 10 000 pisteestä on tällä erää epäilemättä turhanaikaista haihattelua. Ajatuksella leikkimistä se ei kuitenkaan estä.

Helpoiten ajatusta 10 000 pisteen rajapyykistä voi lähestyä miettimällä, millaisia tuloksia urheilijan on tehtävä saavuttaakseen jokaisessa kymmenottelun lajissa tuhat pistettä kussakin. Ensimmäisenä kisapäivänä urheilijan on tuhanteen pisteeseen yltääkseen juostava 100 metriä aikaan 10,39, hypätä pituutta 776, työntää kuulaa 18,40, hypätä korkeutta 221 ja juosta 400 metriä aikaan 46,17. Toisena kisapäivänä 110 metrin aitojen pitäisi kulkea aikaan 13,80, kiekon lentää vähintään 56,17 metriä, seipään taipua sen verran, että korkeudessa 529 oleva rima ylittyy, keihään lentää 77,19 metriä sekä urakan päätteeksi 1 500 metrin juoksun kulkea aikaan 3.53,79. Jos taas lasketaan yhteen kymmenottelun lajien ”maailmanennätykset”, eli parhaat yksittäisten lajien tulokset, jotka kymmenottelun sisällä on tehty, päästään jopa yli 10 500 ottelutulokseen, mutta on huomattava, että osa näistä tuloksista on satunnaisesti otelleiden yksittäisten lajien ”erikoismiesten” tekemiä.

Tuhannen pisteen tulokset eivät samankaan ottelun aikana ole ollenkaan mahdottomia. Esimerkiksi Ashton Eaton takoi entisessä 9 045 pisteen ME-sarjassaan neljä yli tuhannen pisteen tulosta: 100 metrillä, pituudessa, 400 metrillä ja pika-aidoissa. Ennätyksellään hänen olisi ollut mahdollista rikkoa 1000 pistettä myös seiväshypyssä, jossa hän ennätyssarjassaan ”jäi” 520 senttimetrin taivutuksella 972 pisteeseen. Mayer pystyi ennätyssarjassaan samaan pituudessa, pika-aidoissa ja seipäässä. Tuhat pistettä saattaa siis huippuottelijoille heidän parhaissa lajeissaan olla suorastaan paperia, mutta jo pelkästään kahden aivan huipputason kymppiottelijan otannallakin huomaa, miksi 10 000 pisteen raja saattaa jopa ikuisesti säilyä tavoittamattomissa. Saman urheilijan fysiikalla kun ei tuhannen pisteen ylittäminen kymmenessä erilaisessa lajissa ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Niin 100 ja 400 metriä, pika-aidat kuin pituus- ja seiväshyppykin ovat lajeja, joissa (räjähtävä) nopeus on valttia. Toki tarvitaan muutakin, esimerkiksi pystyäkseen Eatonin kaltaisiin 45 sekunnin aikoihin 400 metrillä on myös kestävyysominaisuuksien oltava kunnossa. Seipäässä taas on oltava jo melkoinen telinevoimistelija, että viiden metrin ylittäminen on mahdollista. Missään edellä mainitussa ei kuitenkaan pysty tuhannen pisteen tuloksiin ilman huipputason nopeutta. Kun tähän vielä lisätään, että myös kuulantyönnössä ja korkeushypyssä räjähtävän voimantuoton merkitys on suuri, ei tarvitse kauaa miettiä, millaisten ominaisuuksien treenaamiseen ottelijoiden harjoituksissa kannattaa eniten käyttää aikaa. Loput kolme lajia – keihäs, kiekko ja 1 500 metriä – kuitenkin väistämättä kärsivät tästä painotuksesta, eikä seitsenkiloista kuulaakaan ihan pelkällä nopeudella työnnetä.

Kun harjoitellessa on pakko pyrkiä siihen, että nopeuslajit kulkevat varmasti, jäävät ennen kaikkea heittolajit liian heikoiksi 10 000 pisteen ottelua ajatellen. Esimerkiksi Mayer, joka on ottelijaksi varsin hyvä heittäjä, jää ennätyssarjassansa kuula- (16,00) ja kiekkotuloksilla (50,54) vielä varsin kauas tuhanteen pisteeseen oikeuttavista tuloksista. Eaton, joka on Mayeria melko lailla parempi nopeuslajien urheilija, on vielä huonompi heittäjä. Kaikkein surkeimpia suhteessa tuhannen pisteen suoritukseen molemmat huiput ovat 1 500 metrillä, jossa he jäävät ennätyksilläänkin parisenkymmentä sekuntia tuhanteen pisteeseen oikeuttavasta tuloksesta 3.53,79. Tämä on tietysti ottelijoille, jotka ruumiinrakenteeltaan ovat kaikkea muuta kuin kestävyysjuoksijoiden kaltaisia, täysin normaalia.

Ottelija joutuukin koko ajan tasapainoilemaan erilaisten harjoittelumuotojen välillä ja yrittämään olemaan huonontamatta toista lajia toisen lajin parantamisen kustannuksella. Esimerkiksi: mitä enemmän heittolajeja treenaa, sitä enemmän joutuu todennäköisesti kerryttämään lihasmassa ja sitä kauemmaksi alle neljän minuutin ajat tonnivitosella karkaavat. Ja mikä vielä pahempaa, sitä todennäköisemmin myös tärkeiden nopeuslajien tulokset huononevat. Siksi huippuottelijankin on tavallisesti tyydyttävä olemaan ”vain” noin 800 pisteen heittäjä ja mahdollisesti heikompi 1 500 metrillä.

Tasaisesta tuhannen pisteen lajien sarjasta lienee siis turha koskaan haaveilla, mutta voisiko 10 000 pisteen rajan ylittäminen olla silti mahdollista? Voisiko jossain päin maailmaa kehittyä urheilija, joka Eatonin leipälajeissa jäisi tästä vain hieman, mutta pystyisi tekemään heitoissa Kalevan Kisojen finaaliin vaadittavia tuloksia ja jolla olisi sen verran kestävyyttä ja tahdonvoimaa, että hän pystyisi rutistamaan 1 500 metrillä neljän minuutin pintaan? Esimerkiksi sarjalla 10,30 – 800 – 17,50 – 215 – 46,00 – 13,50 – 52,00 – 530 – 75,00 – 4.00,00 päästäisiin jo lähelle, 9 855 pisteeseen. Utopistiselta sekin kuitenkin tuntuu.

Jotta kahden päivän tiukkatahtisessa puristuksessa päästäisiin ”edes” tällaisiin tuloksiin, pitäisi urheilijan olla todellinen poikkeusyksilö, jolla olisi oltava valtavat nopeus- ja voimaominaisuudet, niistä huolimatta mielettömät liikkuvuusominaisuudet sekä suhteellisen pieni kehonpaino, jotta hyppiminen sekä 400 ja 1 500 metrin juokseminen eivät kävisi liian raskaiksi. Tällaista kummajaista ei ainakaan vielä taida olla missään hautumassa, mutta siinä toivossa on hyvä elää, että vielä tällä vuosisadalla välineet, alustat ja ennen kaikkea valmennusmenetelmät1 kehittyvät niin paljon, että joku tästä kehityksestä kaiken irti saava lahjakkuus pystyy hilaamaan kymmenottelun ME-lukemat lähemmäs kymmentä kuin yhdeksää tuhatta pistettä.

 

1Vielä itseänikin pahemmille urheilupessimisteille huomautettakoon, että ”valmennusmenetelmät” voivat tulkitsijasta riippuen sisältää tai olla sisältämättä kielletytkin keinot.

Mitä jos Meursault olisi toiminut toisin?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Albert Camus’n Sivullista luetaan usein ranskalaisen eksistentialismin klassikkoteoksena. Kuitenkin Camus itse piti itseään ennen kaikkea absurdistina. Eksistentialismi ja absurdismi ovat filosofisina suuntauksina pääkohdiltaan lopulta hyvinkin samanlaisia, mutta Sivullisen tulkinta muuttuu hieman riippuen siitä, peilataanko päähenkilö Meursault’n tarinaa eksistentialistiseen vai absurdistiseen filosofiaan.

Eksistentialistisen filosofian voi rajusti yksinkertaistaen määritellä seuraavasti: ”maailmaan heitetty” yksilö rakentaa oman elämänsä (eli olemassaolonsa) puhtaasti omilla valinnoillaan. Camus’n absurdismi, johon pääsee helpoiten suomeksi käsiksi Kapinoiva ihminen –esseevalikoiman avulla, on lähtökohdiltaan oikeastaan hyvinkin samanlainen, mutta eksistentialismin ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelun sijasta keskiöön nousee ajatus absurdin kokemuksesta, joka syntyy siitä, että järkevä ihminen ajautuu kriisiin yrittäessään löytää elämälleen tarkoitusta. Absurdismin mukaan elämä on mieletöntä, absurdia, mistä syntyy ristiriita ihmisen ja tämän elämän välille, koska ihminen ei oman ajattelunsa avulla pystykään järkeistämään elämäänsä.

Tämän ristiriidan selvittämiseksi Camus tarjoaa kolmea ratkaisua, joista kaksi ensimmäistä eivät kuitenkaan ole Camus’n mielestä täysin tyydyttäviä. Helpoin ratkaisuista on itsemurha. Päättämällä päivänsä ihminen pääsee kätevästi eroon ristiriitatilanteista itsensä ja mielettömän elämänsä välillä, tosin sillä hinnalla, ettei elämää enää ole, minkä vuoksi itsemurha ei oikeastaan ole ratkaisu ensinkään. Toinen ratkaisu on uskon hyppy, eli se, että ihminen alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, joka johdattelee hänen elämäänsä, jolloin kaikelle elämän mielettömyydelle löytyy kyllä selitys, mutta se ei kuitenkaan ole järjellinen, eikä siksi erityisen pätevä.

Kolmas ja Camus’n mielestä paras ratkaisu on absurdin hyväksyminen. Tässä ihmisen on ensin tajuttava itse elämän mielettömyys, opittava hyväksymään se ja lopulta suorastaan nautittavaa elämästä kaikessa mielettömyydessään. Hyväksymisprosessia helpottaa kapinoiminen, joka Camus’n tapauksessa on tyypillisesti henkistä laatua. Käytännössä se tarkoittaa siis itsensä kehittämistä kohti vapautta, mikä Camus’n filosofiassa vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä omaehtoista ajattelua. Sivullisessa kiinnostavinta on, että Meursault’lle käytännössä tarjotaan kaikkia kolmea ratkaisuvaihtoehtoa, ja ainakin osittain hän tulee toteuttaneeksi niistä kaksi.

Sivullisen alkaessa Meursault on jo selvästi tajunnut elämän mielettömyyden, mutta hän ei ole vielä löytänyt ristiriitatilanteeseen ratkaisua. Mikään ei tunnu miltään, äidin kuolema sujahtaa ohi sen kummempia surematta. Meursault kieltäytyy muuttamasta Algeriasta Ranskaan töiden perässä, tutustuu Marie-nimiseen naiseen, johon hänen kuuluisi rakastua, mutta häntä ei kiinnosta. Lopulta hän tavallaan kaverustuu hämäräperäisen naapurinsa Raymondin kanssa, kaveruussuhteen seurauksena tulee sotkeutuneeksi Raymondin ja arabien välisiin ristiriitoihin ja lopulta ”sattumalta” ampuu yhden Raymondia uhkaavista arabeista. Seuraa oikeudenkäynti, jossa Meursault ei esitä minkäänlaisia katumuksen merkkejä, ja sepäs kansaa suututtaa. Eihän hän ole surrut edes äitinsä kuolemaa. Mikä kylmäverinen tappaja tuo mies onkaan?

Meursault’n odotellessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, tulee pappi hänen luokseen. Pappi tarjoaa hänelle mahdollisuutta uskon loikkaan, mutta Meursault kiistää uskovansa Jumalaan ja sanoo haluavansa käyttää viimeiset hetkensä johonkin muuhun. Tullaanhan hänet kohta tappamaan sen vuoksi, ettei hän itkenyt äitinsä hautajaisissa, ja se, jos jokin, on absurdia. Uskon loikka, Camus’n sanoin ”filosofinen itsemurha”, ei siis ole Meurault’stakaan ratkaisu. Raivottuaan aikansa papille hän tuntee kuitenkin jotakin muuttuneen:

Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani sitä taas. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun olisi vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin. (suom. Kalle Salo)

Meursault näyttäisi siis päätyvän kolmanteen Camus’n tarjoamista ratkaisuvaihtoehdoista. Hän hyväksyy viimein elämän mielettömyyden ja pystyy sen vuoksi ajattelemaan jälleen vapautuneesti, jopa ilkikurisesti, mistä kertoo toivomus siitä, että hänen teloituksensa tuottaisi ”iloa” sen seuraajille. Kolmosratkaisu ei kuitenkaan toteudu Meursault’n kohdalla lainkaan täydellisesti. Hänhän tietää kuolevansa, mikä saattaa olla osasyynä sille, että hän pystyy suhtautumaan elämäänsä vapautuneemmin. Absurdiuden synnyttämä taakkaa on jäämässä taakse. Näin ollen loppuratkaisua voisi yhtä hyvin pitää myös tietynlaisena itsemurhana, jonka avulla Meursault pääsee eroon mielettömästä elämästään.

Absurdistiseen filosofiaan peilattuna Sivullinen näyttäytyy siis kertomuksena lähes onnistuneesta yrityksestä selvittää elämän absurdiuden ja järjen ristiriidan aiheuttama kriisitilanne. Eksistentialistisena kirjallisuutena Sivullista taas voisi tulkita ”kauhukertomuksena” siitä, miten käy, jos yksilö, jota ei mikään kiinnosta, itse rakentaa elämänsä huonosti. Tämä tulkinta suorastaan työntyy esiin, kun kirjan juonta silmäillään tarkemmin.

Näyttäisi siltä, että Sivullisessa Meursault’n eteen tulee runsaasti valintatilanteita, joissa hän lähestulkoon aina oman piittaamattomuutensa vuoksi valitsee väärin. Kaikki lähtee menemään pieleen äidin hautajaisissa, joissa hän ”normaaleille ihmisille” paremmin sopivan suremisen sijaan käyttäytyy välinpitämättömästi. Mitä olisi tapahtunut, jos Meursault olisikin antanut kyynelten tulla ja ottanut oman aikansa äitiään surressaan?

Toinen paikka kääntää elämän suunta tarjoutuu, kun Meursault’lle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa töiden perässä Ranskaan, mistä hän kieltäytyy. Jos hän olisi lähtenyt Ranskaan, hän olisi voinut saada uudesta ympäristöstä uutta pontta, ja mikä tärkeintä, ei olisi ainakaan törmännyt siihen arabiin, jonka hän myöhemmin päätyy ampumaan. Peli ei kuitenkaan ole vielä menetetty, vaikka Meursault päättääkin jäädä Algeriaan, sillä hänen tielleen osuu Marie, joka pitää hänestä ja josta hän selvästi pitää, mutta hän tyytyy kuitenkin pitämään Marieta vain satunnaisena hoitonaan.

Ratkaiseva virhe Meursault touhuissa on kuitenkin se, että hän alkaa notkua Raymondin kanssa, vaikka hänellä on mahdollisuus jättää Raymondin puuhat omaan arvoonsa. Eikä valintojen maailma siihen loppu, vaan Meursault olisi voinut aivan hyvin jättää arabin ampumattakin, mutta hän kuitenkin hölmöyttään tulee painaneeksi liipaisinta. Piste i:n päälle on se, ettei hän osoita oikeussalissa katumusta ja saa sitä kautta lievennystä tuomioonsa, vaan käyttäytyy sielläkin tyylilleen ominaisen välinpitämättömästi.

Mersault’n ratkaisut Sivullisessa noudattelevat tavallaan eksistentialistisia yksilöllisyyden ihanteita, pitäähän hän jokaisessa tilanteessa päänsä. Kuitenkin Meursault’n valinnat ovat kerta toisensa jälkeen surkeita ja johtavat lopulta surkeimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Tämän seurauksena lukija ajautuu väistämättä ajattelemaan omien valintojensa merkitystä itselleen ja muille, mikä lieneekin yksi keskeisimmistä syistä sille, miksi Sivullinen edelleen on kovasti luettu ja luetettu klassikko. Omien valintojensa seurauksia kun olisi itse kunkin aina silloin tällöin hyvä pohtia.

Keskinkertaisuuksien kisat

Kirjoitettu kirjoittaja &s

20–30-vuotiaan, SM-tason alapuolelle jäävän yleisurheilijan kesät ovat nykypäivänä tylsiä. Hyviä kisoja, joissa olisi paljon kilpakumppaneita, on lähes mahdotonta löytää. Lisäksi, kun viimeistään kevään harjoituskaudella etäisimmätkin haaveet Kalevan Kisojen minimirajan ylittämisestä haihtuvat, mitään päätavoitetta, jota varten jaksaisi treenata, ei jää jäljelle. Jos mieli tekee kilpailla, on tyydyttävä kiertämään niitä harvoja piirikunnallisia ja kansallisia kilpailuja, joissa on juniorisarjojen lisäksi myös yleinen sarja.

KILPAKUMPPANIT VÄHISSÄ

Olen itse kilpaillut viime vuosina hyvin säästeliäästi lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään kisavireeni ei ole ollut pitkään aikaan sellainen, että olisin aivan välttämättä tahtonut päästä kisaamaan. Kun hiekkalaatikolla ei pysty ponnistamaan yhdellä tai kolmella loikalla toivomilleen mitoille, pysyttelee mieluummin treenikentän suojissa ja yrittää edes vähän kohentaa kuntoaan, jotta joskus myöhemmin olisi taas valmis kilpailemaan.

Toinen syy vähäiselle kisaamiselle on se, ettei kaltaisilleni keskinkertaisuuksille yksinkertaisesti ole kiinnostavia kilpailuja tarjolla siedettävän matkan päässä. Jos matkustaa pitkän matkan vain hypätäkseen kuusi hyppyä vastatuulessa ja sateessa, toivoisi, että surkeat olosuhteet voisi edes yrittää ottaa huumorilla jonkun toisen kanssa. Tämä on kuitenkin harvinaista, sillä Motonet GP:n ja tähtikisojen kaltaisten vähän paremmille urheilijoille tarkoitettujen kisasarjojen ulkopuolelle jäävissä kilpailuissa osallistujat ovat vähissä.

Parhaassakin tapauksessa esimerkiksi pituutta pääsee hyppäämään yhden vielä juniori-ikäisen, mutta jo aikuismaisia tuloksia tekevän lahjakkuuden sekä yhden veteraanisarjoihin päästyään uudelleen treenaamisen aloittaneen tervaskannon kanssa. Kilpailua joutuu siis käymään lähinnä itseään vastaan, eikä se ole mitään oikeaa kilpailemista. Omaa tulostahan kisassa aina tehdään, mutta parhaat tuloksetkin syntyvät tasaisissa väännöissä toisten kanssa.

Toista on joukkuelajeissa, joissa erilaisia kaljadivareita ja puulaakihöntsiä on tarjolla vaikka millä mitalla. Esimerkiksi jalkapallossa pelitaitojen ei tarvitse olla kovinkaan kummoiset, että pääsee viettämään nelosdivarikauden lopussa saunailtaa junioriajalta tuttujen pelikavereiden kanssa. Kukaan ei kysy nelosdivarissa höntyilevältä ja etureppuaan hölskyttelevältä palloilijalta, miksi tämä vielä jaksaa käydä pelailemassa. Ahkerasti treenaava B-luokan yleisurheilija taas saa jo juniori-iässä, jossa kohtalaista menestystä saattaa vielä tullakin, kuunnella ”Miks sä edes treenaat, kun et sä kuitenkaan koskaan voita maailmanmestaruutta?” -tyyppisiä kysymyksiä.

KATOAVAT LAHJAKKUUDET

Juniori-iän jo ylittäneiden yleisurheilijoiden uria on yritetty pidentää erilaisilla vippaskonsteilla, mutta mainittavaa tulosta ne eivät ole tuottaneet. Euroopassa on käytössä alle 23-vuotiaiden ”juniorisarja”, jolle järjestetään arvokisoja kansallisella ja maanosatasolla. EM-tasolla ”kakskakkosissa” menestyäkseen täytyy kuitenkin tyypillisesti olla jo hyvin lähellä aikuisten huipputasoa, SM-tasolla taas osallistujamäärät jäävät nykyään naurettavan pieniksi, vaikka samassa sarjassa kilpailevat 20-, 21- ja 22-vuotiaat ikäluokat, eikä tulosrajoja kisoihin ole. Esimerkiksi itse jäin kaksi vuotta sitten viimeisissä 22-vuotiaiden SM-kisoissani kolmiloikassa viimeiseksi, mutta sijoitukseni oli kuitenkin ”komeasti” seitsemäs. Kävelyurheilussa taas tekee tiukkaa saada edes kaikki mitalit jaetuksi.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2008 14-vuotiaiden poikien SM-kolmiloikkaan osallistui yli 20 nuorta, ja nykyiset aikuishuiput Tuomas Kaukolahti (kolmiloikka) ja Kristian Pulli (pituus) sijoittuivat vasta viidenneksi ja kahdeksanneksi. Heidän väliinsä mahtui viime vuosina aikuisissa 400 ja 800 metrillä SM-kultaa juhlinut Ville Lampinen, jääkiekon alle 20-vuotiaiden maailmanmestari Rasmus Kulmala sekä minä. Sekä kärki- että loppupäässä kato oli siis kahdeksassa vuodessa käynyt kovasti.

Alle 23-vuotiaiden sarja ei suinkaan ole ainoa keino, jolla yleisurheilijoita on yritetty saada jatkamaan urheilemista aikuisiällekin. Vielä 1990-luvulla järjestettiin B-mestaruuskilpailuja, joihin pääsivät juuri itseni kaltaiset keskinkertaisuudet, joilla ei ollut Kalevan Kisojen tulosrajaa (silloinen A-luokka) tehtynä, mutta he olivat kuitenkin saavuttaneet B-luokan tuloksen, jonka tehdäkseen täytyi kuitenkin hiukan osata urheilla. B-mestaruuskisat tarjosivat aikanaan SM-tason alapuolella urheileville mahdollisuuden asettaa kaudelle jonkin muun päätavoitteen kuin Kankaanpään piirikunnalliset, mutta ilmeisesti B-kisatkin haudattiin lopulta vähin ääniin urheilijoiden ja toimitsijoiden puutteessa, eikä nykypäivänä perinnettä enää kannattaisi herätelläkään, sillä urheilijat ovat jo kaikonneet, ja toimitsijatilanne on seura-aktiivien vanhentuessa huonontunut entisestään.

EHKÄ SITTEN VETERAANEISSA

Mitään helppoa ratkaisua yleisen sarjan kilpailijamäärän kasvattamiseksi tuskin on, eikä sitä välttämättä minun lisäkseni kovin moni kaipaakaan. Onnistumisen kokemuksia kun saa helpommin muualta kuin urheilukentältä, minä esimerkiksi tehokkaasta opiskelemisesta. Kuitenkin kaipaan myös niitä tiukkoja ja hyvätunnelmaisia kisoja, joita etenkin 14–17-vuotiaana sain käydä tutussa ja tuntemattomassa seurassa, mahdollisesti pienen mutta sitäkin kiinnostuneemman yleisön kannustaessa suomalaisen kyräilevästi. Ei kai siis auta muu kuin yrittää nostaa omaa tasoaan, ja jos ei mikään muu motivoi, niin sitten se, että ensimmäiset veteraanien SM-kisat odottavat jo kuuden vuoden päässä.

Juha Seppälä: Sankariaika

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Juha Seppälän uusinta teosta Sankariaika on monissa arvioissa jo ehditty ylistää kirjailijan parhaimmistoon kuuluvaksi. Takakanteenkin asti yltäneellä, varsin jykevällä lausahduksella ”Kenelle siniristilippu kuuluu?” mainostettava teos asettuukin mallikkaasti osaksi Seppälän myöhäisempää tuotantoa, jota hallitsevat Routavuoden (2004), Paholaisen haarukan (2008) ja Mr. Smithin (2012) kaltaiset yhteiskunnalliset ”esseeromaanit”, mutta tietynlaisesta ajankohtaisuudestaan huolimatta se jää kuitenkin aiempien samankaltaisten teosten varjoon.

Kaunokirjallinen juoni ei ole ollut Seppälän tämän vuosituhannen romaaneissa kovinkaan keskeisessä osassa. Sankariajassa juoni on kuitenkin vielä aiempiakin romaaneja suurempi sivuseikka. Kaunokirjallisten jaksojen tarina eläköityneen lippuneuvos Harry Hamartinin seikkaluista Suomessa ja Espanjassa jää lopulta kuriositeetiksi, kun keskeiseen osaan nousevat pohdiskelevat – ja paljon kysymyslauseita sisältävät – esseejaksot sekä suorastaan tietokirjamaiset kuvaukset esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista sekä Suomen lipun taustoista ja asemasta poliittisten vastakkainasettelujen keskellä. Sankariajan alaotsikointi romaaniksi tuntuukin esseemäisyyden viedessä selvän voiton jopa hämäykseltä. Tämä ei tietenkään ole mikään syy olla pitämättä teoksesta, ovathan Seppälän pohdinnat tuttuun tapaan kiinnostavaa ja ennen kaikkea mainiosti kirjoitettua proosaa.

Aiheen kiinnostavuudesta huolimatta koko teosta leimaa eräänlainen liika asiallisuus. Vuosituhannen taitteen Seppälä olisi voinut saada suurista poliittisista jännitteistä aikaan pisteliään humoristista tykitystä. Nyt satiiri tuntuu jäävän ajoittain pehmeäksi, kun monin paikoin tyydytään vain kertaamaan historiallisia tapahtumia ja nippelitietoja, jotka aiheesta kiinnostuneelle lukijalle saattavat olla jo ennestäänkin etäisesti tuttuja. Teoksen alkupäässä Seppälälle tyypillistä piikikästä ja erityisen nautinnollista esseeproosavyörytystä toki on, mutta loppua kohden kynä alkaa hiukan tylsyä, minkä seurauksena lukijankin ajatus alkaa harhailla. Tässä tosin hiukan auttavat lippuneuvos Hamartinin ja poikkitaitelija Jauhiaisen erikoisiin suuntiin haarautuvat keskustelut muun muassa siitä, pitäisikö rallienglannille pystyttää patsas, mutta silti teoksen jälkeen jää kaipaamaan tutun aggressiivista Seppälää. Ehkä porilainenkin on vanhetessaan päässyt pehmenemään.

Erityisen läheistä sukua Sankariaika on Mr. Smithille, ja tuntuukin, että monet konsulttipiikittelyt, jotka uutuusteoksessa mainitaan, ovat tuttuja jo Seppälän viimeisimmän Finlandia-ehdokkaan sivuilta. Nationalismiteema tuo mieleen myös Routavuoden, jossa keskeisessä roolissa on kenraalikuvernööri Bobrikovin murha. Ja seikkaileepa kulttikertomus Hovimarsalkassa kyytiä saanut Mannerheimkin Sankariajan sivuilla jonkin verran, tällä kertaa tosin huomattavasti pliisumpana hahmona kuin aikanaan Hovimarsalkassa. Suomen historian omalaatuisesta käsittelystä onkin muodostunut tällä vuosituhannella selvä Seppälän onnistuneimpien teosten tavaramerkki, mutta Sankariaika on jo vähällä kompastua liikaan historiallisuuteensa.

Rakenteensa kannalta Sankariaika on piristävän erilainen. Noin 270-sivuisen teoksen varsinainen tarina päättyy jo sivun 200 tienoilla, minkä jälkeen tulevat vielä osiot ”Henkilöt” ja ”Lukemisto” sekä kirjallisuusluettelo. Erityisesti henkilöosion katkelmissa on havaittavissa etäisiä kaikuja jopa Seppälän 90-lukulaisesta räväkkyydestä, lukemisto-osion Runeberg-jutut taas jättävät hiukan kylmäksi, vaikka osion viimeinen kappale taitaakin kierrellen paljastaa paljon koko kirjan ideasta ja siinä esitettävästä ”taistelusta siniristilipusta”.

Vaikkei Sankariaika vastaakaan aivan sille pääni sisällä muodostuneisiin odotuksiin, ei sitä voi huonoksi haukkua, päinvastoin. Suurinta iloa se tuottaa Suomen historiasta kiinnostuneille, mutta tämänhetkisen päivänpolitiikankin kanssa painivalle kirja antaa ajattelemisen aihetta. Vaikka suorat viitteet polarisoituneeseen nyky-yhteiskuntaan ovatkin vähäiset, peilautuu menneen maailman kamppailujen käsittely nykypäiväänkin. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä muotoutuva Suomen valtio joutuu paitsi selvittämään omia sisäisiä ristiriitojaan, myös miettimään puoltaan Saksan ja Venäjän suunnalta tulevan paineen alla. Nyky-Suomessa taas äärioikeisto ja sen vastustajat ottavat yhteen suunnilleen kuukausittain samaan aikaan, kun valtion virallista Nato-kantaa mietitään arvaamattoman nyky-Venäjän muristessa vieressä. Ja Suomen lippu liehuu milloin minkäkin puolen edustajan some-tilin esittelytekstissä.