Melko usein ajatellaan, että tutkijan ja toimittajan kohtaamiset ovat yleensä täynnä jännitteitä ja aiheuttavat turhaa päänvaivaa etenkin tutkijalle, joka vain pyrkii toteuttamaan yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista ja tutkitun tiedon yleistajuistamista. Onkin totta, että tutkijan ja toimittajan toimintatapojen kohdalla voi puhua kahdesta eri kulttuurista. Tästä puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa se, ettei kahden erilaisen ammattikunnan voikaan olettaa toimivan täysin samalla tavalla, vaikka paljon yhteistä pohjaa löytyykin.
MISSÄ VIKA?
Toimittaja pyrkii myös tieteestä viestiessään tuomaan esiin aiheita ja näkökulmia, jotka kiinnostavat yleisöä. Toimittajan työnantaja – lehti, radiokanava, tv-kanava jne. – määrää myös osaltaan sitä, millaiseksi lopullinen tiedejuttu muodostuu, ja millainen on juttuun kommentoivan asiantuntijan, tutkijan rooli tässä jutussa. Tutkija ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa pelkästään median armoilla, vaan yleensä hänellä on mahdollisuus nähdä tai kuulla kommentoimansa juttu etukäteen ja pyytää oikaisua sanomisiinsa, esimerkiksi pehmentää toimittajalle kertomaansa, turhan rajuksi ajattelemaansa tulkintaa jostakin tutkimastaan aiheesta.
Jännitteitä näissä tilanteissa aiheuttaa se, että toimittajan ei ole pakko suostua muuttamaan tekstiä, joka perustuu tutkijan antamaan, esimerkiksi nauhalle sellaisenaan päätyneeseen lausuntoon. Tutkija voikin siis tuntea joutuvansa varomaan liiaksi sanojaan pelätessään toimittajan tekevän hänen lausunnoistaan sensaatiojutun. Useat toimittajat ovat kuitenkin tässä ammattikuntansa yleistä mainetta parempia ja muokkaavat juttua tutkijan pyynnöstä.
Kun mietitään toimittajien ja tutkijoiden ammattien eroja karkeasti, voidaan ajatella, että toimittajat joutuvat käsittelemään tutkijan ehkä moniakin vuosia syvällisesti käsittelemää aihetta ainakin näennäisen pinnallisesti ja mahdollisimman selkeästi ja kiinnostavasti, lukevaa, katselevaa tai kuuntelevaa yleisöä koko ajan silmällä pitäen. Tiedejutussa nousevatkin herkästi keskiöön tutkijan tutkimusaiheen sijasta tutkija itse tai usein turhan suoraviivaisesti tehdyt yleistykset tai käytännön sovellukset tutkimusaiheesta. Tutkijan omat julkaisut taas ovat usein täynnä varovaisia muttia ja ehkiä sekä runsaasti pohdintaa oman tutkimuksen menetelmien ja analyysin suhteesta aiempaan tutkimukseen.
Raa’asti kärjistäen voisi sanoa, että siinä missä journalistisessa jutussa tuodaan tieteen avulla vastauksia ja ratkaisua laajoihin ja yleisöä kiinnostaviin kysymyksiin, tuodaan tieteellisessä artikkelissa esiin jonkinlainen vastaus hyvin tarkasti rajattuun kysymykseen, mikä taas synnyttää kokonaisen joukon uusia kysymyksiä. Toimittajan liian helppojen vastauksien hakeminen onkin omiaan synnyttämään närää tutkijoissa. Toisaalta taas tutkijoiden jargon ja vastausten kiertely saattaa ärsyttää toimittajia.
SITTENKIN HELPPOA JA KIVAA?
Tein tämä kirjoituksen tiimoilta tutkijoiden ja toimittajien kohtaamisia ja siihen liittyviä jännitteitä käsittelevän kyselyn, johon on vastannut 15 tutkijaa eri aloilta. Kyselin heiltä moninaisehkon sarjan kysymyksiä, joiden avulla yritin selvittää, millaisena he näkevät toimittajien kanssa työskentelyn. Vastaajien joukossa on tutkijoita biokemian, biolääketieteen, mikrobiologian, oikeustieteen, sovelletun matematiikan, sukupuolentutkimuksen, taloustieteen, ympäristöterveyden ja psykologian aloilta.
Yleisesti ottaen suhtautuminen toimittajien kanssa työskentelyyn nähtiin vastauksissa varsin positiivisena, mutta negatiivisiakin kommentteja tuli vastaan yllättävän paljon siihen nähden, että vastaajat ovat todennäköisesti hyvin kiinnostuneita tiedeviestinnästä, koska he ovat päätyneet Twitterin kautta vastaamaan kyselyyni. Etenkin negatiivisissa kommenteissa esiin nousivat edelläkin mainitut tutkijoiden ja toimittajien välisen vuorovaikutuksen ongelmakohdat.
Jokainen viidestätoista vastaajasta vastasi myöntävästi kysymykseen ”Vastaatko mielelläsi toimittajien kysymyksiin omaan tieteenalaasi liittyen?”. Perusteluissa kuitenkin syntyi eroja. Useampi vastaaja perusteli vastaustaan yliopiston yhteiskunnallisella tehtävällä, henkilökohtaisella velvollisuudellaan, sillä hän kokee työnsä yhteiskunnallisesti tärkeäksi tai sillä, että omaan tutkimusalaan liittyvät työt ylipäätään ovat mukavia. Eräs vastaaja taas perusteli vastaustaan sillä, että hän mielellään oikoo mediassa olevia väärinkäsityksiä.
Kysymykseen siitä, kokevatko tutkijat toimittajien kanssa työskentelystä olevan hyötyä heidän oman työnsä kannalta, vastaukset olivat myös pääosin positiivisia, vain kaksi viidestätoista vastasi kieltävästi. Toinen negatiivisesti vastanneista myös perusteli vastaustaan kertomalla, että hänen viestinsä sisältö yksinkertaistetaan turhaksi. Myöntäviä vastauksia taas perusteltiin muun muassa näkyvyyden ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden paranemisella. Osan perusteluissa taas esiin nousi tietojen jakaminen sekä kummankin ammattikunnan vahvuuksien hyödyntäminen paremman lopputuloksen aikaansaamiseksi:
Toimittajan kanssa tiedon tiivistäminen populaariin muoto on huomattavasti helpompaa kuin itse kirjoittaminen, samalla myös yleensä levikki on paljon laajempi kuin esimerkiksi yliopisto tiedotteissa.
Vain silloin kun on tuttu toimittaja, joka voi antaa minulle oikean kuvan jonkin kysymyksen taustoista, mahdollisesti luottamuksellistakin tietoa. Informaationvaihto on molemminpuolista.
Vastaajat myös kokivat toimittajien kanssa työskentelyn helpoksi, sillä vain yksi vastasi yksiselitteisen negatiivisesti. Hän perusteli vastaustaan seuraavasti:
Kysymykset voivat olla asenteellisia ja joudun ”opettamaan” toimittajalle perusasiat. Käytännössä kaikki kysymykset pitää purkaa ja muotoilla uudelleen jotta esim. haastattelussa olisi järkeä.
Positiivisissa vastauksissa taas painotettiin kokemuksen merkitystä. Jos toimittaja on tuttu, myös vastailu kysymyksiin käy helpommin, ja mitä enemmän on tutkijan uran edetessä ehtinyt vastailla kysymyksiin, sitä helpompaa se on seuraavalla kerralla:
Useimmiten. Uran alussa ei aina tiennyt kaikkia pelisääntöjä, mutta nyt tietää mitä toimittajat haluavat ja pystyy muokkaamaan vastauksensa sellaiselle tasolle, että toimittaja pystyy hyödyntämään minua asiantuntijana.
Myös kysymykseen siitä, ovatko tutkijat olleet yleensä tyytyväisiä lopputulokseen, kun he ovat antaneet johonkin juttuun kommentteja, vastaukset olivat pääosin positiivisia, vain kaksi viidestätoista vastasi kieltävästi. Tämän kysymyksen yhteydessä pyysin vastaajia miettimään erityisesti niitä kertoja, jolloin he eivät ole olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Vastaajien mukaan tällaisia tilanteita olivat, että artikkeli oli joskus jäänyt kokonaan julkaisematta tai haastattelusta oli nostettu esiin näkökulma, joka on tutkijan mielestä ollut epäolennainen. Ehkä hieman yllättäen tässä kohden tyytymättömyys johtui usein kuitenkin tutkijoista itsestään, ei toimittajasta tai tämän työtavoista:
En ole koskaan tyytyväinen panokseeni, aina voi parantaa.
Ruotsiinsa on savolaispojalla aina tyytymättömyyttä.
Alkuaikoina turhaan jännitin. Nyt en jaksa enää jännittää, tulee paljon parempia haastatteluja.
Sen sijaan kysymyksen ”Koetko, että toimittajat, joille olet antanut kommentteja, ovat ymmärtäneet erikoisalaasi tarpeeksi?” vastaukset olivat pääosin negatiivisia. Yhdeksän viidestätoista vastasi kieltävästi. Vastaustaan perustelleiden tutkijoiden suhtautuminen toimittajien vähäisempään osaamiseen oli kuitenkin pääosin suopeaa ja antoi kuvan siitä, että heillä on hyvä käsitys siitä, miten toimittajien kanssa on hyvä rakentaa vuorovaikutusta:
Oikeustieteessä usein monimutkaisia asioita, mutta niistä selviää pyytämällä sitaatit tarkistettavaksi.
Jälkikäteen juttuja lukiessa aina naurattaa että mitä siellä on kirjoitettu, mutta eipä se mitään.
EIvät ehkä, mutta ovat kyselleet perään.
Ei ongelma. Minun tehtäväni on selittää.
Osan suhtautuminen ei kuitenkaan ollut tässä kohden aivan yhtä suopeaa:
Jos saan tunnelman, että toimittaja on urpo, suljen puhelimen.
Toimittajat eivät aina ymmärrä kokonaisvaltaisuutta ja neutraaliutta, vaan keskittyvät saamaan yhdestä asiasta haluamansa vastauksen
Myös kysymys ”Oletko joskus antanut toimittajalle kommentteja tieteenalasta/tutkimusalasi haarasta, joka on kaukana omasta erikoisalastasi?” jakoi vastaajia; kahdeksan vastasi kysymykseen myöntävästi, seitsemän kieltävästi. Pyysin myöntävästi vastanneilta myös tarkempaa tietoa siitä, millaisesta tilanteesta oli kyse. Vastauksissa nousivat esiin muun muassa lasten tiedekysymykset sekä sellaiset tilanteet, joissa ”paremman puutteessa jonkun on vastattava”. Eräs kieltävästi vastanneistakin oli perustellut vastaustaan. Hänelle omasta erikoisalastaan kaukana olevaan kysymykseen vastaaminen näyttäytyi ongelmallisena:
Ei tulisi mieleenikään! On tosi ongelmallista jos näin toimitaan
Kyselyn lopuksi pyysin vastaajia vielä halutessaan muistelemaan jotain hauskaa, omituista tai ahdistavaa sattumusta, joka heille on tapahtunut toimittajien kanssa työskennellessä. Tässäkin kohden esiin nousivat lasten tiedekysymykset, joita vastaaja piti paitsi hauskoina myös mielenkiintoisina vastattavina. Toisaalta myös harmittavat asiavirheet tai ”kaikkien alojen asiantuntijana” toimiminen nousivat esiin. Yksi vastauksista liittyi myös suoraan toimittajaan ja tämän työtapoihin, jotka tutkija oli kokenut ikävänä:
Ahdistavinta ovat tosiaan nämä toimittajat, jotka väkisin vääntävät, eivät kuuntele, ja suuttuvat kun en ole samaa mieltä. Olenpa saanut puhelimen korvaanikin tuohtuneelta toimittajalta.
Kaiken kaikkiaan näyttäisi siis siltä, etteivät ainakaan kyselyyni vastanneet tutkijat suhtaudu toimittajien kanssa työskentelemiseen erityisen vastahakoisesti, vaan pikemminkin näkevät sen (joskus ihan mukavanakin) velvollisuutena, joka parhaassa tapauksessa tuo näkyvyyttä ja hyötyä kummallekin osapuolelle. Ongelmia tuntuu aiheuttavan etenkin toimittajien liika suoraviivaisuus. Sen sijaan toimittajien vähempi tietämys tutkijoiden erikoisalasta ei näyttäydy suurena ongelmana, vaan pikemminkin tiedostettuna asiana, jonka tutkijat osaavat ottaa huomioon toimittajien kanssa työskennellessään.
KOHTI PAREMPAA VUOROVAIKUTUSTA
Toimittajat ja tutkijat joutuvat väistämättä tekemään yhteistyötä. Ovathan toimittajat yleistajuinen välikäsi yleisön ja tiedeyhteisön sisällä kirjoitetun tutkimustiedon välillä. Tästä syystä tutkijoiden ja toimittajien vuorovaikutusta on pyrittävä entisestään kehittämään. Tässä auttaa ennen kaikkea se, että tutkijat ja toimittajat oppivat paremmin ymmärtämään toistensa toimintatapoja ja niihin liittyviä erikoisuuksia.
Toimittajien ja tutkijoiden yhteistyötä pitäisikin lähteä entistä enemmän rakentamaan ammattikuntien yhteisten ominaisuuksien, kuten mittavan taustoittamisen sekä yhteiskunnallisesti merkittävän tiedon välittämisen ja tuottamisen, kautta. Tiivis yhteistyö toimittajien ja tutkijoiden välillä on kuitenkin lopulta kummankin etu. Tässäkin kirjoituksessa esitetyt, kärjistetyt ja osin väkisinkin väännetyt vastakkainasettelut saattavat kyllä tarjota tutkijoille ja toimittajille ajattelemisen aihetta, mutta lopulta asenteet ja turhat jännitteet korjaantuvat vain yhteisen ymmärryksen kehittämisen avulla.
Kirjallisuutta:
Strellman, Urpu & Vaattovaara, Johanna (toim.) 2013: Tieteen yleistajuistaminen. Gaudeamus
Väliverronen, Esa 2016: Julkinen tiede. Vastapaino