Juha Seppälän uusinta teosta Sankariaika on monissa arvioissa jo ehditty ylistää kirjailijan parhaimmistoon kuuluvaksi. Takakanteenkin asti yltäneellä, varsin jykevällä lausahduksella ”Kenelle siniristilippu kuuluu?” mainostettava teos asettuukin mallikkaasti osaksi Seppälän myöhäisempää tuotantoa, jota hallitsevat Routavuoden (2004), Paholaisen haarukan (2008) ja Mr. Smithin (2012) kaltaiset yhteiskunnalliset ”esseeromaanit”, mutta tietynlaisesta ajankohtaisuudestaan huolimatta se jää kuitenkin aiempien samankaltaisten teosten varjoon.
Kaunokirjallinen juoni ei ole ollut Seppälän tämän vuosituhannen romaaneissa kovinkaan keskeisessä osassa. Sankariajassa juoni on kuitenkin vielä aiempiakin romaaneja suurempi sivuseikka. Kaunokirjallisten jaksojen tarina eläköityneen lippuneuvos Harry Hamartinin seikkaluista Suomessa ja Espanjassa jää lopulta kuriositeetiksi, kun keskeiseen osaan nousevat pohdiskelevat – ja paljon kysymyslauseita sisältävät – esseejaksot sekä suorastaan tietokirjamaiset kuvaukset esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista sekä Suomen lipun taustoista ja asemasta poliittisten vastakkainasettelujen keskellä. Sankariajan alaotsikointi romaaniksi tuntuukin esseemäisyyden viedessä selvän voiton jopa hämäykseltä. Tämä ei tietenkään ole mikään syy olla pitämättä teoksesta, ovathan Seppälän pohdinnat tuttuun tapaan kiinnostavaa ja ennen kaikkea mainiosti kirjoitettua proosaa.
Aiheen kiinnostavuudesta huolimatta koko teosta leimaa eräänlainen liika asiallisuus. Vuosituhannen taitteen Seppälä olisi voinut saada suurista poliittisista jännitteistä aikaan pisteliään humoristista tykitystä. Nyt satiiri tuntuu jäävän ajoittain pehmeäksi, kun monin paikoin tyydytään vain kertaamaan historiallisia tapahtumia ja nippelitietoja, jotka aiheesta kiinnostuneelle lukijalle saattavat olla jo ennestäänkin etäisesti tuttuja. Teoksen alkupäässä Seppälälle tyypillistä piikikästä ja erityisen nautinnollista esseeproosavyörytystä toki on, mutta loppua kohden kynä alkaa hiukan tylsyä, minkä seurauksena lukijankin ajatus alkaa harhailla. Tässä tosin hiukan auttavat lippuneuvos Hamartinin ja poikkitaitelija Jauhiaisen erikoisiin suuntiin haarautuvat keskustelut muun muassa siitä, pitäisikö rallienglannille pystyttää patsas, mutta silti teoksen jälkeen jää kaipaamaan tutun aggressiivista Seppälää. Ehkä porilainenkin on vanhetessaan päässyt pehmenemään.
Erityisen läheistä sukua Sankariaika on Mr. Smithille, ja tuntuukin, että monet konsulttipiikittelyt, jotka uutuusteoksessa mainitaan, ovat tuttuja jo Seppälän viimeisimmän Finlandia-ehdokkaan sivuilta. Nationalismiteema tuo mieleen myös Routavuoden, jossa keskeisessä roolissa on kenraalikuvernööri Bobrikovin murha. Ja seikkaileepa kulttikertomus Hovimarsalkassa kyytiä saanut Mannerheimkin Sankariajan sivuilla jonkin verran, tällä kertaa tosin huomattavasti pliisumpana hahmona kuin aikanaan Hovimarsalkassa. Suomen historian omalaatuisesta käsittelystä onkin muodostunut tällä vuosituhannella selvä Seppälän onnistuneimpien teosten tavaramerkki, mutta Sankariaika on jo vähällä kompastua liikaan historiallisuuteensa.
Rakenteensa kannalta Sankariaika on piristävän erilainen. Noin 270-sivuisen teoksen varsinainen tarina päättyy jo sivun 200 tienoilla, minkä jälkeen tulevat vielä osiot ”Henkilöt” ja ”Lukemisto” sekä kirjallisuusluettelo. Erityisesti henkilöosion katkelmissa on havaittavissa etäisiä kaikuja jopa Seppälän 90-lukulaisesta räväkkyydestä, lukemisto-osion Runeberg-jutut taas jättävät hiukan kylmäksi, vaikka osion viimeinen kappale taitaakin kierrellen paljastaa paljon koko kirjan ideasta ja siinä esitettävästä ”taistelusta siniristilipusta”.
Vaikkei Sankariaika vastaakaan aivan sille pääni sisällä muodostuneisiin odotuksiin, ei sitä voi huonoksi haukkua, päinvastoin. Suurinta iloa se tuottaa Suomen historiasta kiinnostuneille, mutta tämänhetkisen päivänpolitiikankin kanssa painivalle kirja antaa ajattelemisen aihetta. Vaikka suorat viitteet polarisoituneeseen nyky-yhteiskuntaan ovatkin vähäiset, peilautuu menneen maailman kamppailujen käsittely nykypäiväänkin. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä muotoutuva Suomen valtio joutuu paitsi selvittämään omia sisäisiä ristiriitojaan, myös miettimään puoltaan Saksan ja Venäjän suunnalta tulevan paineen alla. Nyky-Suomessa taas äärioikeisto ja sen vastustajat ottavat yhteen suunnilleen kuukausittain samaan aikaan, kun valtion virallista Nato-kantaa mietitään arvaamattoman nyky-Venäjän muristessa vieressä. Ja Suomen lippu liehuu milloin minkäkin puolen edustajan some-tilin esittelytekstissä.