Ensimmäinen muistoni Kalle Päätalosta on elokuvasta Pitkä kuuma kesä (ohj. Perttu Leppä, 1999), jossa Kalle Päätalo -nimisen rokkipumpun ensimmäinen keikka Kiteellä menee pipariksi, kun yleisöksi on saapunut vain kylän ikääntynyttä väkeä, jotka ovat tulleet katsomaan kirjailija Päätaloa.
Elokuvan kohtaus kertoo olennaisimman Päätalosta kirjailijana. Hän oli kansansuosikki, jonka kirjat keräsivät hulppeita lukijamääriä. Vuosisadan loppupuolella ikäihmisten fanitus työllisti myös kustantajia, jotka joutuivat hylkäämään kasoittain teoksia, joissa ikäihmiset yrittivät kirjoittaa kuin Päätalo. Nykypäivänä (varmaankin jo aika lailla hiipunut) suosio näkyy myös siinä, että harvassa ovat ne kirpputorit, joiden hyllyiltä ei löydy edes yhtä teosta Päätalon laajasta tuotannosta. ”Kansanvillitsemisestä” huolimatta kriitikot eivät olleet Päätalolle yhtä suopeita, vaan hän leimautui useammin viihde- kuin korkeakirjailijaksi.
Päätalon omaelämäkerrallisen pääteoksen, 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisessä osassa Huonemiehen poika (1971) Kalle syntyy (minun painokseni) sivulla 21 ja päätyy kansakoululaiseksi sivulla 581. Väliin mahtuu erinäisiä asioita: lasten leikkejä, törkyjuttuja, perinteistä ja välillä ihan hupaisaakin kansankuvausta ”selkosen kansasta” ja heidän vaatimattomasta elämästään sekä luetteloita koskista, lahdista ja taivalkoskelaisista, joiden lempinimissä tuntuu kaikissa olevan yhdysviiva.
Kerronta on ”hidasta” ja yksityiskohtaista. Etenkin ruumiilliseen työhön liittyvät jutut kerrotaan monia teknisiä elementtejä myöten pikkutarkasti siitäkin huolimatta, että välillä näkökulma on vasta muutaman vuoden ikäisen Kallen ja välillä taas viisikymppisen kirjailijan. Polveilevuudesta voi siis hyvällä syyllä puhua, mutta ”selkosten Proustin” monipolvinen kerronta ei pohjaa itse Marcel Proustin polveilevuuden tapaan jatkuvaan makujen, hajujen ynnä muiden aistihavaintojen kautta syntyviin muistikuviin, vaan juuri pikkutarkkoihin yksityiskohtiin.
Huonemiehen pojan kerronta ei ole tyypillisen modernistisen sekavaa tajunnanvirtaa, vaan pikemminkin hyvin simppeliä, ajoittain jopa väinölinnamaista. Kuitenkin viipyily ja yksityiskohtien runsaus ovat hyvinkin paljon sukua James Joycelle, Proustille sekä Suomen kärkimodernistille Volter Kilvelle. Mistään kerrontateknisestä ilottelusta Päätalon kohdalla ei kuitenkaan missään tapauksessa voida puhua, vaikka kerronnassakin yksi asia viehättää: aikamuotojen käyttö.
Päätalo hyödyntää Huonemiehen pojassa lähestulkoon vuorotellen preesensiä ja imperfektiä, ja välillä niiden käytön valinta tuntuu hieman sattumanvaraiselta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että imperfektiä käytetään eritoten laajempia – jopa entisaikain kansatieteellisiä selostuksia muistuttavia – kuvauksia taivalkoskelaisista ja heidän elämästään tehtäessä ja preesensiä taas hieman lapsi-Kallen omia tunteita lähempänä olevien kokemusten yhteydessä. Tämäkään jako ei kuitenkaan koko 600-sivuisen teoksen aikana säily, mikä yhdessä sen kanssa, että lapsi-Kallen havainnot eivät tunnu uskottavilta lapsen havainnoilta, onkin omiaan antamaan kriitikoille syyn arvostella Päätalon kirjoittajankykyjä. Sattumanvaraista tai ei, juuri vaihtelu eri aikamuotojen välillä tuntuu tekevän preesensissä kerrotuista päähenkilön muisteluksista imperfektissä kerrottuja merkityksellisempiä ja lukijallekin läheisempiä, mikä on taiteelliselta kannalta katsottuna varsin ansiokasta.
Toinen viehättävä asia Huonemiehen pojassa on murre. Koillismaalainen savolaismurre ei vaikuta alkuunkaan teennäiseltä, vaan se on sopivan väljää, toisin kuin valitettavan monessa kaunokirjallisessa teoksessa. Päätalon käyttämä murre elävöittää dialogia, ja lukuisat murresanat, joista osan kanssa ainakin länsisuomalainen nykyihminen on hiukan ihmeissään, tunkeutuvat myös yleiskieliseen kerrontaan, mitkä seikat osaltaan myös tuovat modernistista kielellisen haastavuuden tuntua teokseen, vaikka arvostelijat ovatkin Marjo-Tuulia Laitisen kanditutkielman mukaan käyttäneet murrettakin lyömäaseena leimatessaan Päätaloa pelkäksi kirjoitustaidottomaksi maalaiseksi.
Mitä tulee Päätalon asemaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, niin toista Iijoki-sarjan kaltaista mittavaa ja yksityiskohdilla kyllästettyä teossarjaa ei suomalaisesta kirjallisuudesta löydy, jonka jo pitäisi riittää nostamaan Päätalon suurten kirjailijoiden joukkoon. Ja vaikkei Päätalo kirjoittajankyvyiltään ehkä vastaakaan hänen kanssaan samana vuonna debytoinutta toista hitauden ylistäjää, Antti Hyryä (1931–2016), jonka Finlandia-voittajateos Uunia (2009) Huonemiehen pojan työntekokuvaukset kovastikin muistuttavat, ei häntä kokonaan sovi unohtaa puhuttaessa kirjailijoista, joilla on ollut suuri vaikutus suomalaisten luku- ja kirjoitusharrastukselle. Päätalon ja Hyrynkin kun tuntuu päällisin puolin erottavan vain se, että Hyry kirjoitti parhaimmillaan hyvin tiiviisti, Päätalo taas hyvin laveasti.
Piti Päätaloa sitten tylsänä realistina tai omintakeisena modernistina, hän kuitenkin oli elinaikanaan sellainen kirjailija, joita voi saman valtion sisällä olla vain yksi kerrallaan. Siihen ei moni kykene.