Luin toukokuussa F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellää. Välillä harpoin melkoista vauhtia, koska kirja ei mielestäni ole kummoinen. Siitä puuttuu lähes kokonaan se ironia ja pilkallisuus, jotka ovat vieneet minut mukanaan Fitzgeraldin novelleissa sekä erityisesti Kultahatussa.
Muutoin Yö on hellä on taattua Fitzgeraldia. Pyöritään 1900-luvun alkupuolen seurapiireissä. Välillä ollaan Amerikassa, välillä Euroopan kamaralla. Muistellaan menneitä, ja yritetään menneisyyden traumoja kuvaamalla selittää, miksi kaikkien henkilöhahmojen täytyy aina olla niin pirun ärsyttäviä. Luettuani kirjan minua lähinnä ärsytti paitsi sen henkilöhahmot myös se, etten oikein ymmärtänyt, miksi kertomus, jossa ei ole mitään kerrottavaa, on ylipäätään pitänyt kertoa.
Fitzgerald itse piti Yö on hellää suurimpana mestariteoksenaan. Arvasin toki jo aloittaessani, etten varmasti pitäisi käsissäni toista Kultahattua, mutta ihan näin puuduttavaa kirjaa en kuitenkaan osannut odottaa. Pelkkä kertomus seurapiirielämästä ei oikein jaksa kiinnostaa, jos siinä ei edes hiukan naureskella itse seurapiirielämälle. Ajoittain toki sain hymähdellä Fitzgeraldin sanavalinnoille. Ehkä Fitzgerald oli – omista aviohuolistaan johtuvan surun keskellä kun kirjoitti – mielestään jo nauranut tarpeeksi, eikä siksi enää lähtenyt samalle irvailulinjalle kuin aiemmissa teoksissaan. Ehkä erilaisuus onkin syy sille, miksi Yö on hellä oli Fitzgeraldin (ja yllättävän monen lukijankin) suurin suosikki.
Huumorin puuttuminen ei ole ainoa ”virkistävän” erilainen asia Yö on hellässä. Siinä nimittäin – vaikka se fitzgeraldmaisen ikävähkö rakkaustarina onkin – ei kaivata ainakaan kovin paljon menetettyjä rakkauksia, vaan eletään melko tiukasti nykyhetkessä, keskellä Dick ja Nicole Diverin hiljalleen luhistuvaa avioliittoa. Sen sijaan, että kuvattaisiin sitä, miten joku suree mennyttä suurta rakkauttaan, kuvataankin sitä, miten suuri – jos se nyt missään vaiheessa edes kovin suuri oli – rakkaus hajoaa käsiin juuri nyt.
Eikä erilaisuus vielä siihen lopu. Fitzgeraldin teokset ovat täynnä mahtavan ärsyttävällä tavalla vahvoja naishahmoja, jotka viehkeydellään ja sanavalmiudellaan kietovat miehen kuin miehen sormensa ympärille, pyörittävät sitten tätä hetken kauniissa kätösessään ja jättävät lopulta nuolemaan näppejään, mutta silti mies muistelee naista suurella lämmöllä ja haikeudella, elämänsä suurimpana rakkautena. Ehkäpä selkeimpiä esimerkkejä tästä ovat novellit Lyhyt joululoma ja Etelän viimeinen kaunotar, jotka kumpikin ilmestyivät suomeksi vuonna 2004 Markku Päkkilän suomentamassa valikoimassa Etelän viimeinen kaunotar.
Kummankin kertomuksen viimeinen kappale kiteyttää hienosti sen haikeuden, jolla kertojamies ”rakastaan” muistelee, vaikka kaikki onkin mennyt kertakaikkisen säätämisen jälkeen pieleen:
Hän piti debytanttijuhlansa syksyllä ja minulla on vielä kaksi vuotta jäljellä New Havenissa. Asiat eivät näytä enää niin toivottomilta kuin muutama kuukausi sitten. Tavallaan Ellen kuuluu minulle – vaikka menettäisinkin hänet, hän kuuluu minulle silti. Kukapa tietää? Ainakin minä tulen olemaan hänen ikuisesti.
Ei. Tarkemmin ajateltuna puut eivät sittenkään näyttäneet oikeilta. Ainoa varma asia koko paikassa oli se, että kerran se oli kuhissut elämää mutta nyt kaikki oli kadonnut niin kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan, ja kuukauden kuluttua Allie katoaisi, eikä koko Etelässä olisi minulle enää mitään, ei koskaan.
Yö on hellän lopussa Dick ei kuitenkaan muistele lämmöllä Nicolea, eikä Nicole Dickiä, vaikka joitakin fitzgeraldmaisen viettelijän piirteitä tuossakin naisessa on. Nicole ei vaikuta aluksi kiinnostavan Dickiä romanttisessa mielessä kovinkaan paljon, mutta niin vain he yhtäkkiä lyövätkin hynttyyt yhteen. Tällä kertaa ero on kuitenkin niin ikävänpuoleinen, ettei kummallekaan jää katkeransuloisia muistoja, vaan molemmat päätyvät tahoilleen kovasti reissussa rähjääntyneinä.
Voisi sanoa, että Fitzgerald on Yö on hellässä viimein päässyt irti tietynlaisesta rakkauden loppumisen romantisoimisesta, joka hänen tuotantoaan siihen asti on leimannut. Paska rakkaus on paskaa rakkautta, eikä sitä tarvitse yrittääkään muistella lämmöllä.
******
Rockyhtye The Gaslight Anthemin (ja herra ties kuinka monen muun autotallibändin) keulahahmo Brian Fallonia pidetään usein Bruce Springsteenin manttelinperijänä ja aika ajoin jopa aviottomana poikana. Newjerseyläisissä on kieltämättä paljon yhteistä, vaikkei The Gaslight Anthem koskaan varmasti tulekaan nousemaan yhtä suuren yleisön suosikiksi kuin Pomo E Street Bandeineen.
Niin Springsteen kuin Fallonkin ammentavat musiikkinsa amerikkalaisen kulttuurin ytimestä. Kummankin rokkaaminen on suoraviivaista, turhaa kikkailua välttävää ja ennen kaikkea tarttuvan melodista. Tärkein yhteinen tekijä laulaja-lauluntekijöiden välillä on kuitenkin korostetun käheä ääni, jolla kappaleet huudetaan läpi. Vaikka käheys ei molempien kohdalla olisikaan ihan täysin luonnollista, molempien laulusta tuntuu välittyvän aito tunne, joka rämisevien ja helisevien kitaroiden säestyksellä uppoaa jonnekin syvälle.
Biisinikkareiden samankaltaisuus ei ole mikään salaisuus. Ja miksi sen edes pitäisi olla? Välillä kuitenkin tuntuu, että kaikki artistit eivät millään tahdo myöntää melko selvästi näkyviä yhtäläisyyksiä toisiin artisteihin, vaikka tunnustusta heiltä kuinka lypsettäisiin. Springsteen ja Fallon ovat kuitenkin jopa kavunneet yhdessä lavalle muutamia kertoja. Kun Fallon laulaa yhdessä Springsteenin kanssa No Surrenderiä täydelle festariyleisölle, on hänen ilmeensä vähintäänkin pikkupoikamaisen onnellinen. Voi vain arvailla, mitä liikkui siihen aikaan alle kolmikymppisen Fallonin päässä, kun Pomo vuorostaan nousi vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla The Gaslight Anthemin kanssa lavalle veivaamaan bändin suurta hittiä, The ’59 Soundia.
Monista musiikillisista yhtäläisyyksistä huolimatta yhdessä asiassa Fallon on enemmän Fitzgeraldin kuin Springsteenin manttelinperijä. Siinä missä Springsteenin laulujen teemat ovat melko usein yhteiskunnallisia, ovat Fallonin tekstit huomattavasti subjektiivisempia, ja niissä puidaan – kuinka ollakaan – tavattoman usein menetettyä rakkautta ja (osin vastahakoista) irtaantumista fitzgeraldmaisen viettelijän otteesta. Kuvaavaa on, että Springsteenin kappale The Ghost of Tom Joad, on saanut aiheensa Steinbeckin suuresta lamaromaanista Vihan hedelmät, kun taas The Gaslight Anthemin Great Expectations on ainakin osittain saanut innoituksensa Dickensin Suurten odotusten päähenkilön Pipin kuluttavasta rakkaudesta kylmään Estellaan.
Menneisiin (rakkauksiin) haikailu on ollut Brian Fallonin tekstien kantava teema aivan The Gaslight Anthemin ensimmäiseltä albumilta Sink or Swim (2007) lähtien. Erityisen kiinnostavaa menetetyn rakkuden tematiikasta tekee se, että Brian Fallon oli naimisissa Hollie-vaimonsa kanssa jo Sink or Swimin aikoihin. He kuitenkin erosivat vuonna 2013, ja erolevyksi tituleerattu Get Hurt näki päivänvalon vuotta myöhemmin. Kuitenkin, katkeransuloiset erot niin rakastetuista kuin ystävistäkin ovat olleet Brian Fallonin teksteissä varsin tuttuja jo kauan ennen Get Hurtia.
Sink or Swimillä tällaisia kappaleita edustavat erityisesti 1930 sekä Boomboxes and Dictionaries. Erityisesti jälkimmäisessä näkyy jo varsin selkeästi Fallonin teksteille myöhemminkin hyvin tyypillinen tapa yhdistää menneiden muistelu ja musiikin kuuntelu. Fallonin teksteissä radion ääni ikään kuin tuntuu tuovan nuo samaan aikaan ikävät ja ihanat muistot mieleen:
Because the radio will still play loud / Songs that we heard as our guards came down / Like in the summertime when we first met / I’ll never forget, and don’t you forget / These nights are still ours
Boomboxes and Dictionariesin tekstissä myös sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys sellaisella tavalla, ettei kuulija oikeastaan voi olla varma, onko laulutekstin puhujan kanssa vielä tälläkin hetkellä joku. Samalla tavalla kuin Fitzgeraldin Lyhyen joululoman kertoja tulee olemaan ikuisesti Ellenin, tulee Boomboxes and Dictionariesin puhuja aina muistamaan illat, jotka hän on viettänyt rakkaansa kanssa.
The Gaslight Anthemin seuraava albumi, läpimurtolevy The ’59 Sound on jo täynnä fitzgeraldilaista tematiikkaa. Levy alkaa jo mainitulla Great Expectationsilla, jonka ensimmäiset säkeet vahvistavat entisestään ajatusta siitä, että nimenomaan musiikki tuo muistot mieleen Fallonin teksteissä:
Mary, this station is playing every sad song / I remember like we were alive
Kappaleen edetessä selviää, että kyse on jälleen naisesta, joka muistuttaa kovasti paitsi Dickensin Suurten odotusten Estellaa myös Fitzgeraldin Allieta tai Elleniä. Fallonin tekstin naiseenkin miehet rakastuvat hulluna, vaikka naisen antama vastarakkaus ei välttämättä ole aivan lempeimmästä päästä, mutta minkäs teet:
And they burnt up the diner I always used to find her / Licking young boys’ blood from her claws / And I learned about the blues from this kitten I knew / Her hair was raven and her heart was like a tomb
Great Expectationsin puhuja etsii uudestaan ja uudestaan rakastamansa naisen, vaikka tämän terävät kynnet ovat aina yltä päältä nuorten poikien veressä. Nainen on söpö kuin kissanpentu, mutta samaan aikaan hänen sydämensä on yhtä kylmä kuin hauta, eikä hän aiheuta puhujalle muuta kuin harmia. Puhujan on kuitenkin hankala päästää irti.
The ’59 Soundin loppupuolen kappaleessa Here’s Looking at You, Kid Fallon jatkaa samalla teemalla ja luettelee joukon pieleen menneitä rakkauksia, joissa laulun puhuja on epäilemättä ollut silmittömästi rakastunut, mutta rakkaudenkohteet ovat lähes pelkästään leikkineet puhujan tunteilla. Jokaisen naisen kohdalla puhuja myös kertoo, mitä hän sanoisi naiselle nyt.
Ensin laulussa esiintyy Gail, joka ei antanut puhujan tunteille lainkaan vastakaikua, mutta nyt puhuja voisi kertoa hänelle, että on menestynyt rokkari. Gailia seuraa Jane, jonka vuoksi puhuja vietti iltansa huoneensa lattialla sydänsurujaan purkaen, mutta Janeakaan ei kuitenkaan rakastaminen kiinnostanut. Nyt puhuja sanoisi Janelle olevansa kuuluisa, vaikka se ei aivan totta olekaan.
Janea seuraa vielä Anna, joka ainakin näennäisesti antoi puhujan rakkaudelle vastakaikua hetken, mutta lopulta puhuja päätyi aina yksin juomaan kahviaan Fallonin teksteissä hyvin usein esiintyvään dineriin. Laulun aikana puhujan suhde exiinsä kuitenkin vaikuttaa muuttuvan, sillä vaikka Annan kanssa ei onnistanutkaan, se on puhujan mielestä ihan hyvä. Tämä käänne saattaa johtua ennen Anna-osuutta olevasta neljästä säkeestä, joissa puhuja ”oivaltaa”, että miesten tehtävä vain on ikuisesti rakastua naisten ihaniin silmiin, kärvistellä rakkauden pauloissa ja toivoa, jos vastakaikua sittenkin tulisi:
But boys will be boys and girls have those eyes / That’ll cut you to ribbons sometimes / And all you can do is just wait by the moon / And bleed if it’s what she says you ought to do
Tässäkään kappaleessa ei voi olla huomaamatta Fallonin sanoitusten yhteyttä Fitzgeraldin proosaan. Rakkaus aiheuttaa Fallonin puhujille toistuvasti vuotavia haavoja, mutta kun radion pistää soimaan, niin yhtäkkiä menetettyjä rakkauksia voikin nostalgisoida ja ainakin yrittää uskotella itselleen, että ”kyllä se Etelän viimeinen kaunotar vieläkin taitaisi minua rakastaa”.
Entäs sitten se erolevy, Get Hurt? Näyttäisi siltä, että tämän albumin teksteissä eroista on kadonnut suloisuus. Vain katkeruus on jäänyt jäljelle. Laulujen puhuja – joka nyt väistämättä yhdistyy entistä selkeämmin Falloniin – tuntuu olevan välillä hyvin vihainen itselleen, välillä rakastetulleen. Välillä puhuja haluaa päästää heti irti, välillä pitää rakkaansa itsellään millä keinolla hyvänsä. Minulla ei ole kokemusta eroista, mutta voisin kuvitella, että tuollainen tunteiden sekamelska on hyvin paljon lähempänä monien ihmisten todellisia erotunteita kuin vuotamaan jätettyjen haavojen nostalgisointi radion äärellä.
Get Hurtilla on kuitenkin yksi kappale, jossa uusi tunteiden sekamelska kohtaa aiempien levyjen nostalgisoinnin tavalla, joka varmasti on vuodattanut kyyneliä muutamissa olohuoneissa. Kyseinen kappale on riisuttu ja kauniin melodinen Break Your Heart. Siinä laulun puhuja kulkee itsesyytösten kautta koko ajan lähemmäs ja lähemmäs sitä tietynlaista helpotuksen tunnetta, joka on Here’s Looking at You, Kidissä, mutta jää kuitenkin joka kerta ikään kuin junnaamaan paikoilleen kertosäkeeseen:
And oh my my, it would break your heart / If you knew how I loved you, if I showed you my scars / If I played you my favorite song, lying here in the dark / Oh my my, it would break your heart
Jos Here’s Looking at You, Kidissä naisten tehtävä on ajaa heitä rakastavat miehet hulluuden partaalle, mutta se on puhujasta kuitenkin ihan normaalia, Break Your Heartissa puhuja ei enää kestä, vaan jää vellomaan epätoivoisiin tunteisiinsa ilman aiemmin saatua helpotusta. Edes lempimusiikki ei vie turvallisemmille vesille, vaan huone säilyy musiikin soidessakin pimeänä, eikä aiemmilta levyiltä tuttuja Cadillaceja auringonpaisteessa ilmesty puhujan näköpiiriin. Sävy on vähän samalla tapaa tumma kuin Fitzgeraldilla Yö on hellässä. Get Hurt vain on levynä minulle mieluisampi kuin Yö on hellä kirjana.
Jää nähtäväksi, onko Get Hurt The Gaslight Anthemille samanlainen käännekohta ja joutsenlaulu kuin Yö on hellä oli Fitzgeraldille. Ainakaan tätä kirjoittaessa uutta materiaalia ei bändiltä ole tulossa, sillä Brian Fallon keskittyy nykyään enemmän sooloprojektiinsa, jossa toki on jo syntynyt sanoituksiltaan vanhempaa Gaslightia muistuttavia kappaleita kuten mainio Nobody Wins, jossa puhuja muistelee jälleen lämmöllä menetettyä ystävää, joka rakasti radiota. Ja kirjoittihan Fitzgeraldkin vielä Yö on hellän jälkeen muun muassa railakkaan humoristiset Pat Hobby -tarinansa, joten täysin pois ilkikurisuudesta ei tuo parjaamani romaani Fitzgeraldiakaan vienyt. Käy Fallonin lyriikalle tulevaisuudessa kuinka tahansa, ei liene ainakaan täysin liioiteltua sanoa, että jokin osa jazz-ajan sykkivästä sydämestä on sykkinyt – tai sykkii yhä – F. Scott Fitzgeraldin lisäksi myös Brian Fallonin rinnassa.