20–30-vuotiaan, SM-tason alapuolelle jäävän yleisurheilijan kesät ovat nykypäivänä tylsiä. Hyviä kisoja, joissa olisi paljon kilpakumppaneita, on lähes mahdotonta löytää. Lisäksi, kun viimeistään kevään harjoituskaudella etäisimmätkin haaveet Kalevan Kisojen minimirajan ylittämisestä haihtuvat, mitään päätavoitetta, jota varten jaksaisi treenata, ei jää jäljelle. Jos mieli tekee kilpailla, on tyydyttävä kiertämään niitä harvoja piirikunnallisia ja kansallisia kilpailuja, joissa on juniorisarjojen lisäksi myös yleinen sarja.
KILPAKUMPPANIT VÄHISSÄ
Olen itse kilpaillut viime vuosina hyvin säästeliäästi lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään kisavireeni ei ole ollut pitkään aikaan sellainen, että olisin aivan välttämättä tahtonut päästä kisaamaan. Kun hiekkalaatikolla ei pysty ponnistamaan yhdellä tai kolmella loikalla toivomilleen mitoille, pysyttelee mieluummin treenikentän suojissa ja yrittää edes vähän kohentaa kuntoaan, jotta joskus myöhemmin olisi taas valmis kilpailemaan.
Toinen syy vähäiselle kisaamiselle on se, ettei kaltaisilleni keskinkertaisuuksille yksinkertaisesti ole kiinnostavia kilpailuja tarjolla siedettävän matkan päässä. Jos matkustaa pitkän matkan vain hypätäkseen kuusi hyppyä vastatuulessa ja sateessa, toivoisi, että surkeat olosuhteet voisi edes yrittää ottaa huumorilla jonkun toisen kanssa. Tämä on kuitenkin harvinaista, sillä Motonet GP:n ja tähtikisojen kaltaisten vähän paremmille urheilijoille tarkoitettujen kisasarjojen ulkopuolelle jäävissä kilpailuissa osallistujat ovat vähissä.
Parhaassakin tapauksessa esimerkiksi pituutta pääsee hyppäämään yhden vielä juniori-ikäisen, mutta jo aikuismaisia tuloksia tekevän lahjakkuuden sekä yhden veteraanisarjoihin päästyään uudelleen treenaamisen aloittaneen tervaskannon kanssa. Kilpailua joutuu siis käymään lähinnä itseään vastaan, eikä se ole mitään oikeaa kilpailemista. Omaa tulostahan kisassa aina tehdään, mutta parhaat tuloksetkin syntyvät tasaisissa väännöissä toisten kanssa.
Toista on joukkuelajeissa, joissa erilaisia kaljadivareita ja puulaakihöntsiä on tarjolla vaikka millä mitalla. Esimerkiksi jalkapallossa pelitaitojen ei tarvitse olla kovinkaan kummoiset, että pääsee viettämään nelosdivarikauden lopussa saunailtaa junioriajalta tuttujen pelikavereiden kanssa. Kukaan ei kysy nelosdivarissa höntyilevältä ja etureppuaan hölskyttelevältä palloilijalta, miksi tämä vielä jaksaa käydä pelailemassa. Ahkerasti treenaava B-luokan yleisurheilija taas saa jo juniori-iässä, jossa kohtalaista menestystä saattaa vielä tullakin, kuunnella ”Miks sä edes treenaat, kun et sä kuitenkaan koskaan voita maailmanmestaruutta?” -tyyppisiä kysymyksiä.
KATOAVAT LAHJAKKUUDET
Juniori-iän jo ylittäneiden yleisurheilijoiden uria on yritetty pidentää erilaisilla vippaskonsteilla, mutta mainittavaa tulosta ne eivät ole tuottaneet. Euroopassa on käytössä alle 23-vuotiaiden ”juniorisarja”, jolle järjestetään arvokisoja kansallisella ja maanosatasolla. EM-tasolla ”kakskakkosissa” menestyäkseen täytyy kuitenkin tyypillisesti olla jo hyvin lähellä aikuisten huipputasoa, SM-tasolla taas osallistujamäärät jäävät nykyään naurettavan pieniksi, vaikka samassa sarjassa kilpailevat 20-, 21- ja 22-vuotiaat ikäluokat, eikä tulosrajoja kisoihin ole. Esimerkiksi itse jäin kaksi vuotta sitten viimeisissä 22-vuotiaiden SM-kisoissani kolmiloikassa viimeiseksi, mutta sijoitukseni oli kuitenkin ”komeasti” seitsemäs. Kävelyurheilussa taas tekee tiukkaa saada edes kaikki mitalit jaetuksi.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2008 14-vuotiaiden poikien SM-kolmiloikkaan osallistui yli 20 nuorta, ja nykyiset aikuishuiput Tuomas Kaukolahti (kolmiloikka) ja Kristian Pulli (pituus) sijoittuivat vasta viidenneksi ja kahdeksanneksi. Heidän väliinsä mahtui viime vuosina aikuisissa 400 ja 800 metrillä SM-kultaa juhlinut Ville Lampinen, jääkiekon alle 20-vuotiaiden maailmanmestari Rasmus Kulmala sekä minä. Sekä kärki- että loppupäässä kato oli siis kahdeksassa vuodessa käynyt kovasti.
Alle 23-vuotiaiden sarja ei suinkaan ole ainoa keino, jolla yleisurheilijoita on yritetty saada jatkamaan urheilemista aikuisiällekin. Vielä 1990-luvulla järjestettiin B-mestaruuskilpailuja, joihin pääsivät juuri itseni kaltaiset keskinkertaisuudet, joilla ei ollut Kalevan Kisojen tulosrajaa (silloinen A-luokka) tehtynä, mutta he olivat kuitenkin saavuttaneet B-luokan tuloksen, jonka tehdäkseen täytyi kuitenkin hiukan osata urheilla. B-mestaruuskisat tarjosivat aikanaan SM-tason alapuolella urheileville mahdollisuuden asettaa kaudelle jonkin muun päätavoitteen kuin Kankaanpään piirikunnalliset, mutta ilmeisesti B-kisatkin haudattiin lopulta vähin ääniin urheilijoiden ja toimitsijoiden puutteessa, eikä nykypäivänä perinnettä enää kannattaisi herätelläkään, sillä urheilijat ovat jo kaikonneet, ja toimitsijatilanne on seura-aktiivien vanhentuessa huonontunut entisestään.
EHKÄ SITTEN VETERAANEISSA
Mitään helppoa ratkaisua yleisen sarjan kilpailijamäärän kasvattamiseksi tuskin on, eikä sitä välttämättä minun lisäkseni kovin moni kaipaakaan. Onnistumisen kokemuksia kun saa helpommin muualta kuin urheilukentältä, minä esimerkiksi tehokkaasta opiskelemisesta. Kuitenkin kaipaan myös niitä tiukkoja ja hyvätunnelmaisia kisoja, joita etenkin 14–17-vuotiaana sain käydä tutussa ja tuntemattomassa seurassa, mahdollisesti pienen mutta sitäkin kiinnostuneemman yleisön kannustaessa suomalaisen kyräilevästi. Ei kai siis auta muu kuin yrittää nostaa omaa tasoaan, ja jos ei mikään muu motivoi, niin sitten se, että ensimmäiset veteraanien SM-kisat odottavat jo kuuden vuoden päässä.