Yksi 1920-luvun modernistisen proosan peruselementeistä on kaupunki. James Joycen Odysseuksessa (Ulysses, 1922), Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzissa (1929) sekä John Dos Passosin Suurkaupungin kasvoissa (Manhattan Transfer, 1925) on kaikissa keskiössä suuri kaupunki, jonka hektistä ilmapiiriä kuvataan lukuisten, usein tavallaan ”kesken” jäävien ihmiskohtaloiden kautta. Juuri tällaisen kerronnan kautta Dublinin, Berliinin ja New Yorkin tunnelmasta muodostuu tarkka ja mieleenpainuva kuva.
Odysseuksessa Leopold Bloom ja Joycen alter ego Stephen Dedalus seikkailevat ja sekoilevat ympäri Dublinin katuja kahviloita välillä yksin ja välillä erikseen, mutta lukuisten sivuhenkilöiden ja moniäänisten keskusteluiden kautta päästään myös ajan irlantilaisuuden ytimeen: kinastelemaan uskonnollisista kysymyksistä ja ainakin pikkaisen vihaamaan englantilaisia. Jälkimmäisille annetaankin kyytiä niin kirjan sisällössä kuin välillä englantilaisia kirjallisuusklassikkoja parodioivassa muodossakin. Tajunnanvirta ja luvuittain vaihtuvat kertojat ja kerrontatyylit luovat kaoottisen tunnelman, joka lukijan mielessä yhdistyykin kaupungin ihmisvilinään.
Berlin Alexanderplatzissa keskushenkilönä on vankilasta vapautunut Franz Biberkopf, joka pyörii ympäri Berliiniä ja erityisesti Alexanderplatzin työläiskaupunginosaa. Suurimman osan ajasta hän pysyy lukijan näköpiirissä, mutta välillä hän kaikkoa kokonaan, kun kerronnan valtaavat jotkin uutisen- tai tiedotteenkaltaiset sekä lyhyet tarinat kadulta kertojan mukaan tarttuvista henkilöhahmoista. Franz Biberkopfinkaan kaverit eivät todellakaan säily samana kovin kauaa, vaan hänkin tapaa koko ajan uusia ja uusia ihmisiä, jotka sitten katoavat vain ehkä palatakseen jossain vaiheessa uudestaan takaisin. Toisin kuin Odysseuksessa, jossa pyöritään aika keskiluokkaisissa maisemissa, liikutaan Berlin Alexanderplatzissa pitkälti alamaailman parissa.
Vaikka Odysseuksessa ja Berlin Alexanderplatzissa sakkia pyörii epäilemättä enemmän kuin tarpeeksi, keskeiseen rooliin nousevien henkilöhahmojen määrässä äärimmäisin esimerkki taitaa olla kuitenkin Dos Passosin Suurkaupungin kasvot. Siinä vähintään joka luvussa tunnutaan esittelevän uusia henkilöhahmoja, joiden tiet saattavat jossain määrin ristetä tuttujen kanssa. Eri henkilöhahmojen kautta Suurkaupungin kasvoissa kuvataan kaikkea sitä ”kunniallista” ja ”vähemmän kunniallista” toimintaa, jota 1800– 1900-luvun taitteen nopeasti kasvavassa New Yorkissa voi kuvitella tapahtuvan. Loppua kohden teoksen keskiöön nousee nuori toimittaja Jimmy Herf, jonka kasvukertomus tuo mieleen Toivo Pekkasen teokset. Hänen ajatustensa kautta käsitellään myös eniten yhtä kirjan keskeisistä teemoista, kaupungistumisen ongelmia. Suuri henkilöhahmomäärä ei kuitenkaan Suurkaupungin kasvoissa aiheuta niin suuria ymmärtämisongelmia kuin Joycen tai Döblinin teoksissa, sillä kerronta on vähemmän tajunnanvirtamaista kuin edellä mainituilla kirjailijoilla.
Suomalaisessa kirjallisuudessa vastaavaa ihmispaljouteen perustuvaa suurkaupunkiteosta ei taideta vielä olla kirjoitettu. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa tajunnanvirta kyllä kohtaa Helsinki-kuvauksen, mutta siinä ei niinkään kohdata äärimmäistä määrää erilaisia ihmisiä, vaan pyritään leikkimään kielellä mahdollisimman paljon. Kjell Westön teoksissa taas Helsinki on aina yhdessä pääroolissa, mutta suurkaupungiksi kehittyvän pääkaupunkimme tunnelma luodaan vetävän juonen ja tarkkojen historiallisten faktojen eikä hektisen ihmiskuvauksen avulla.
Erikoista on, että suurimmiksi klassikoiksi nousseet suurkaupunkiromaanit on kirjoitettu jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kun kaupungit ovat olleet vielä melko pieniä ja todennäköisesti huomattavasti vähemmän vilkkaita kuin nykypäivänä. Toki 1900-luvun alkupuolen kerrontatekniikka ja suurkaupunkien meno tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen, mutta jonkin nykyajan suurkaupungin – miksei pienemmänkin – erilaisten ihmisryhmien rinnakkaiselosta ja kohtaamisesta saisi edelleen aikaiseksi mainion moniäänisen romaanin. Ehkä sellaista joku kirjoittaakin.