Avainsana: proosa

KALLE PÄÄTALO – TURHANAIKAINEN JAARITTELIJA VAI SUURI SUOMALAINEN MODERNISTI?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Ensimmäinen muistoni Kalle Päätalosta on elokuvasta Pitkä kuuma kesä (ohj. Perttu Leppä, 1999), jossa Kalle Päätalo -nimisen rokkipumpun ensimmäinen keikka Kiteellä menee pipariksi, kun yleisöksi on saapunut vain kylän ikääntynyttä väkeä, jotka ovat tulleet katsomaan kirjailija Päätaloa.

Elokuvan kohtaus kertoo olennaisimman Päätalosta kirjailijana. Hän oli kansansuosikki, jonka kirjat keräsivät hulppeita lukijamääriä. Vuosisadan loppupuolella ikäihmisten fanitus työllisti myös kustantajia, jotka joutuivat hylkäämään kasoittain teoksia, joissa ikäihmiset yrittivät kirjoittaa kuin Päätalo. Nykypäivänä (varmaankin jo aika lailla hiipunut) suosio näkyy myös siinä, että harvassa ovat ne kirpputorit, joiden hyllyiltä ei löydy edes yhtä teosta Päätalon laajasta tuotannosta. ”Kansanvillitsemisestä” huolimatta kriitikot eivät olleet Päätalolle yhtä suopeita, vaan hän leimautui useammin viihde- kuin korkeakirjailijaksi.

Päätalon omaelämäkerrallisen pääteoksen, 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisessä osassa Huonemiehen poika (1971) Kalle syntyy (minun painokseni) sivulla 21 ja päätyy kansakoululaiseksi sivulla 581. Väliin mahtuu erinäisiä asioita: lasten leikkejä, törkyjuttuja, perinteistä ja välillä ihan hupaisaakin kansankuvausta ”selkosen kansasta” ja heidän vaatimattomasta elämästään sekä luetteloita koskista, lahdista ja taivalkoskelaisista, joiden lempinimissä tuntuu kaikissa olevan yhdysviiva.

Kerronta on ”hidasta” ja yksityiskohtaista. Etenkin ruumiilliseen työhön liittyvät jutut kerrotaan monia teknisiä elementtejä myöten pikkutarkasti siitäkin huolimatta, että välillä näkökulma on vasta muutaman vuoden ikäisen Kallen ja välillä taas viisikymppisen kirjailijan. Polveilevuudesta voi siis hyvällä syyllä puhua, mutta ”selkosten Proustin” monipolvinen kerronta ei pohjaa itse Marcel Proustin polveilevuuden tapaan jatkuvaan makujen, hajujen ynnä muiden aistihavaintojen kautta syntyviin muistikuviin, vaan juuri pikkutarkkoihin yksityiskohtiin.

Huonemiehen pojan kerronta ei ole tyypillisen modernistisen sekavaa tajunnanvirtaa, vaan pikemminkin hyvin simppeliä, ajoittain jopa väinölinnamaista. Kuitenkin viipyily ja yksityiskohtien runsaus ovat hyvinkin paljon sukua James Joycelle, Proustille sekä Suomen kärkimodernistille Volter Kilvelle. Mistään kerrontateknisestä ilottelusta Päätalon kohdalla ei kuitenkaan missään tapauksessa voida puhua, vaikka kerronnassakin yksi asia viehättää: aikamuotojen käyttö.

Päätalo hyödyntää Huonemiehen pojassa lähestulkoon vuorotellen preesensiä ja imperfektiä, ja välillä niiden käytön valinta tuntuu hieman sattumanvaraiselta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että imperfektiä käytetään eritoten laajempia – jopa entisaikain kansatieteellisiä selostuksia muistuttavia – kuvauksia taivalkoskelaisista ja heidän elämästään tehtäessä ja preesensiä taas hieman lapsi-Kallen omia tunteita lähempänä olevien kokemusten yhteydessä. Tämäkään jako ei kuitenkaan koko 600-sivuisen teoksen aikana säily, mikä yhdessä sen kanssa, että lapsi-Kallen havainnot eivät tunnu uskottavilta lapsen havainnoilta, onkin omiaan antamaan kriitikoille syyn arvostella Päätalon kirjoittajankykyjä. Sattumanvaraista tai ei, juuri vaihtelu eri aikamuotojen välillä tuntuu tekevän preesensissä kerrotuista päähenkilön muisteluksista imperfektissä kerrottuja merkityksellisempiä ja lukijallekin läheisempiä, mikä on taiteelliselta kannalta katsottuna varsin ansiokasta.

Toinen viehättävä asia Huonemiehen pojassa on murre. Koillismaalainen savolaismurre ei vaikuta alkuunkaan teennäiseltä, vaan se on sopivan väljää, toisin kuin valitettavan monessa kaunokirjallisessa teoksessa. Päätalon käyttämä murre elävöittää dialogia, ja lukuisat murresanat, joista osan kanssa ainakin länsisuomalainen nykyihminen on hiukan ihmeissään, tunkeutuvat myös yleiskieliseen kerrontaan, mitkä seikat osaltaan myös tuovat modernistista kielellisen haastavuuden tuntua teokseen, vaikka arvostelijat ovatkin Marjo-Tuulia Laitisen kanditutkielman mukaan käyttäneet murrettakin lyömäaseena leimatessaan Päätaloa pelkäksi kirjoitustaidottomaksi maalaiseksi.

Mitä tulee Päätalon asemaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, niin toista Iijoki-sarjan kaltaista mittavaa ja yksityiskohdilla kyllästettyä teossarjaa ei suomalaisesta kirjallisuudesta löydy, jonka jo pitäisi riittää nostamaan Päätalon suurten kirjailijoiden joukkoon. Ja vaikkei Päätalo kirjoittajankyvyiltään ehkä vastaakaan hänen kanssaan samana vuonna debytoinutta toista hitauden ylistäjää, Antti Hyryä (1931–2016), jonka Finlandia-voittajateos Uunia (2009) Huonemiehen pojan työntekokuvaukset kovastikin muistuttavat, ei häntä kokonaan sovi unohtaa puhuttaessa kirjailijoista, joilla on ollut suuri vaikutus suomalaisten luku- ja kirjoitusharrastukselle. Päätalon ja Hyrynkin kun tuntuu päällisin puolin erottavan vain se, että Hyry kirjoitti parhaimmillaan hyvin tiiviisti, Päätalo taas hyvin laveasti.

Piti Päätaloa sitten tylsänä realistina tai omintakeisena modernistina, hän kuitenkin oli elinaikanaan sellainen kirjailija, joita voi saman valtion sisällä olla vain yksi kerrallaan. Siihen ei moni kykene.

Kaupungin kuva

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Yksi 1920-luvun modernistisen proosan peruselementeistä on kaupunki. James Joycen Odysseuksessa (Ulysses, 1922), Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzissa (1929) sekä John Dos Passosin Suurkaupungin kasvoissa (Manhattan Transfer, 1925) on kaikissa keskiössä suuri kaupunki, jonka hektistä ilmapiiriä kuvataan lukuisten, usein tavallaan ”kesken” jäävien ihmiskohtaloiden kautta. Juuri tällaisen kerronnan kautta Dublinin, Berliinin ja New Yorkin tunnelmasta muodostuu tarkka ja mieleenpainuva kuva.

Odysseuksessa Leopold Bloom ja Joycen alter ego Stephen Dedalus seikkailevat ja sekoilevat ympäri Dublinin katuja kahviloita välillä yksin ja välillä erikseen, mutta lukuisten sivuhenkilöiden ja moniäänisten keskusteluiden kautta päästään myös ajan irlantilaisuuden ytimeen: kinastelemaan uskonnollisista kysymyksistä ja ainakin pikkaisen vihaamaan englantilaisia. Jälkimmäisille annetaankin kyytiä niin kirjan sisällössä kuin välillä englantilaisia kirjallisuusklassikkoja parodioivassa muodossakin. Tajunnanvirta ja luvuittain vaihtuvat kertojat ja kerrontatyylit luovat kaoottisen tunnelman, joka lukijan mielessä yhdistyykin kaupungin ihmisvilinään.

Berlin Alexanderplatzissa keskushenkilönä on vankilasta vapautunut Franz Biberkopf, joka pyörii ympäri Berliiniä ja erityisesti Alexanderplatzin työläiskaupunginosaa. Suurimman osan ajasta hän pysyy lukijan näköpiirissä, mutta välillä hän kaikkoa kokonaan, kun kerronnan valtaavat jotkin uutisen- tai tiedotteenkaltaiset sekä lyhyet tarinat kadulta kertojan mukaan tarttuvista henkilöhahmoista. Franz Biberkopfinkaan kaverit eivät todellakaan säily samana kovin kauaa, vaan hänkin tapaa koko ajan uusia ja uusia ihmisiä, jotka sitten katoavat vain ehkä palatakseen jossain vaiheessa uudestaan takaisin. Toisin kuin Odysseuksessa, jossa pyöritään aika keskiluokkaisissa maisemissa, liikutaan Berlin Alexanderplatzissa pitkälti alamaailman parissa.

Vaikka Odysseuksessa ja Berlin Alexanderplatzissa sakkia pyörii epäilemättä enemmän kuin tarpeeksi, keskeiseen rooliin nousevien henkilöhahmojen määrässä äärimmäisin esimerkki taitaa olla kuitenkin Dos Passosin Suurkaupungin kasvot. Siinä vähintään joka luvussa tunnutaan esittelevän uusia henkilöhahmoja, joiden tiet saattavat jossain määrin ristetä tuttujen kanssa. Eri henkilöhahmojen kautta Suurkaupungin kasvoissa kuvataan kaikkea sitä ”kunniallista” ja ”vähemmän kunniallista” toimintaa, jota 1800– 1900-luvun taitteen nopeasti kasvavassa New Yorkissa voi kuvitella tapahtuvan. Loppua kohden teoksen keskiöön nousee nuori toimittaja Jimmy Herf, jonka kasvukertomus tuo mieleen Toivo Pekkasen teokset. Hänen ajatustensa kautta käsitellään myös eniten yhtä kirjan keskeisistä teemoista, kaupungistumisen ongelmia. Suuri henkilöhahmomäärä ei kuitenkaan Suurkaupungin kasvoissa aiheuta niin suuria ymmärtämisongelmia kuin Joycen tai Döblinin teoksissa, sillä kerronta on vähemmän tajunnanvirtamaista kuin edellä mainituilla kirjailijoilla.

Suomalaisessa kirjallisuudessa vastaavaa ihmispaljouteen perustuvaa suurkaupunkiteosta ei taideta vielä olla kirjoitettu. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa tajunnanvirta kyllä kohtaa Helsinki-kuvauksen, mutta siinä ei niinkään kohdata äärimmäistä määrää erilaisia ihmisiä, vaan pyritään leikkimään kielellä mahdollisimman paljon. Kjell Westön teoksissa taas Helsinki on aina yhdessä pääroolissa, mutta suurkaupungiksi kehittyvän pääkaupunkimme tunnelma luodaan vetävän juonen ja tarkkojen historiallisten faktojen eikä hektisen ihmiskuvauksen avulla.

Erikoista on, että suurimmiksi klassikoiksi nousseet suurkaupunkiromaanit on kirjoitettu jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kun kaupungit ovat olleet vielä melko pieniä ja todennäköisesti huomattavasti vähemmän vilkkaita kuin nykypäivänä. Toki 1900-luvun alkupuolen kerrontatekniikka ja suurkaupunkien meno tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen, mutta jonkin nykyajan suurkaupungin – miksei pienemmänkin – erilaisten ihmisryhmien rinnakkaiselosta ja kohtaamisesta saisi edelleen aikaiseksi mainion moniäänisen romaanin. Ehkä sellaista joku kirjoittaakin.

Brian Fallon ja katkeransuloinen soundtrack

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Luin toukokuussa F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellää. Välillä harpoin melkoista vauhtia, koska kirja ei mielestäni ole kummoinen. Siitä puuttuu lähes kokonaan se ironia ja pilkallisuus, jotka ovat vieneet minut mukanaan Fitzgeraldin novelleissa sekä erityisesti Kultahatussa.

Muutoin Yö on hellä on taattua Fitzgeraldia. Pyöritään 1900-luvun alkupuolen seurapiireissä. Välillä ollaan Amerikassa, välillä Euroopan kamaralla. Muistellaan menneitä, ja yritetään menneisyyden traumoja kuvaamalla selittää, miksi kaikkien henkilöhahmojen täytyy aina olla niin pirun ärsyttäviä. Luettuani kirjan minua lähinnä ärsytti paitsi sen henkilöhahmot myös se, etten oikein ymmärtänyt, miksi kertomus, jossa ei ole mitään kerrottavaa, on ylipäätään pitänyt kertoa.

Fitzgerald itse piti Yö on hellää suurimpana mestariteoksenaan. Arvasin toki jo aloittaessani, etten varmasti pitäisi käsissäni toista Kultahattua, mutta ihan näin puuduttavaa kirjaa en kuitenkaan osannut odottaa. Pelkkä kertomus seurapiirielämästä ei oikein jaksa kiinnostaa, jos siinä ei edes hiukan naureskella itse seurapiirielämälle. Ajoittain toki sain hymähdellä Fitzgeraldin sanavalinnoille. Ehkä Fitzgerald oli – omista aviohuolistaan johtuvan surun keskellä kun kirjoitti – mielestään jo nauranut tarpeeksi, eikä siksi enää lähtenyt samalle irvailulinjalle kuin aiemmissa teoksissaan. Ehkä erilaisuus onkin syy sille, miksi Yö on hellä oli Fitzgeraldin (ja yllättävän monen lukijankin) suurin suosikki.

Huumorin puuttuminen ei ole ainoa ”virkistävän” erilainen asia Yö on hellässä. Siinä nimittäin – vaikka se fitzgeraldmaisen ikävähkö rakkaustarina onkin – ei kaivata ainakaan kovin paljon menetettyjä rakkauksia, vaan eletään melko tiukasti nykyhetkessä, keskellä Dick ja Nicole Diverin hiljalleen luhistuvaa avioliittoa. Sen sijaan, että kuvattaisiin sitä, miten joku suree mennyttä suurta rakkauttaan, kuvataankin sitä, miten suuri – jos se nyt missään vaiheessa edes kovin suuri oli – rakkaus hajoaa käsiin juuri nyt.

Eikä erilaisuus vielä siihen lopu. Fitzgeraldin teokset ovat täynnä mahtavan ärsyttävällä tavalla vahvoja naishahmoja, jotka viehkeydellään ja sanavalmiudellaan kietovat miehen kuin miehen sormensa ympärille, pyörittävät sitten tätä hetken kauniissa kätösessään ja jättävät lopulta nuolemaan näppejään, mutta silti mies muistelee naista suurella lämmöllä ja haikeudella, elämänsä suurimpana rakkautena. Ehkäpä selkeimpiä esimerkkejä tästä ovat novellit Lyhyt joululoma ja Etelän viimeinen kaunotar, jotka kumpikin ilmestyivät suomeksi vuonna 2004 Markku Päkkilän suomentamassa valikoimassa Etelän viimeinen kaunotar.

Kummankin kertomuksen viimeinen kappale kiteyttää hienosti sen haikeuden, jolla kertojamies ”rakastaan” muistelee, vaikka kaikki onkin mennyt kertakaikkisen säätämisen jälkeen pieleen:

Hän piti debytanttijuhlansa syksyllä ja minulla on vielä kaksi vuotta jäljellä New Havenissa. Asiat eivät näytä enää niin toivottomilta kuin muutama kuukausi sitten. Tavallaan Ellen kuuluu minulle – vaikka menettäisinkin hänet, hän kuuluu minulle silti. Kukapa tietää? Ainakin minä tulen olemaan hänen ikuisesti.

Ei. Tarkemmin ajateltuna puut eivät sittenkään näyttäneet oikeilta. Ainoa varma asia koko paikassa oli se, että kerran se oli kuhissut elämää mutta nyt kaikki oli kadonnut niin kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan, ja kuukauden kuluttua Allie katoaisi, eikä koko Etelässä olisi minulle enää mitään, ei koskaan.

Yö on hellän lopussa Dick ei kuitenkaan muistele lämmöllä Nicolea, eikä Nicole Dickiä, vaikka joitakin fitzgeraldmaisen viettelijän piirteitä tuossakin naisessa on. Nicole ei vaikuta aluksi kiinnostavan Dickiä romanttisessa mielessä kovinkaan paljon, mutta niin vain he yhtäkkiä lyövätkin hynttyyt yhteen. Tällä kertaa ero on kuitenkin niin ikävänpuoleinen, ettei kummallekaan jää katkeransuloisia muistoja, vaan molemmat päätyvät tahoilleen kovasti reissussa rähjääntyneinä.

Voisi sanoa, että Fitzgerald on Yö on hellässä viimein päässyt irti tietynlaisesta rakkauden loppumisen romantisoimisesta, joka hänen tuotantoaan siihen asti on leimannut. Paska rakkaus on paskaa rakkautta, eikä sitä tarvitse yrittääkään muistella lämmöllä.

******

Rockyhtye The Gaslight Anthemin (ja herra ties kuinka monen muun autotallibändin) keulahahmo Brian Fallonia pidetään usein Bruce Springsteenin manttelinperijänä ja aika ajoin jopa aviottomana poikana. Newjerseyläisissä on kieltämättä paljon yhteistä, vaikkei The Gaslight Anthem koskaan varmasti tulekaan nousemaan yhtä suuren yleisön suosikiksi kuin Pomo E Street Bandeineen.

Niin Springsteen kuin Fallonkin ammentavat musiikkinsa amerikkalaisen kulttuurin ytimestä. Kummankin rokkaaminen on suoraviivaista, turhaa kikkailua välttävää ja ennen kaikkea tarttuvan melodista. Tärkein yhteinen tekijä laulaja-lauluntekijöiden välillä on kuitenkin korostetun käheä ääni, jolla kappaleet huudetaan läpi. Vaikka käheys ei molempien kohdalla olisikaan ihan täysin luonnollista, molempien laulusta tuntuu välittyvän aito tunne, joka rämisevien ja helisevien kitaroiden säestyksellä uppoaa jonnekin syvälle.

Biisinikkareiden samankaltaisuus ei ole mikään salaisuus. Ja miksi sen edes pitäisi olla? Välillä kuitenkin tuntuu, että kaikki artistit eivät millään tahdo myöntää melko selvästi näkyviä yhtäläisyyksiä toisiin artisteihin, vaikka tunnustusta heiltä kuinka lypsettäisiin. Springsteen ja Fallon ovat kuitenkin jopa kavunneet yhdessä lavalle muutamia kertoja. Kun Fallon laulaa yhdessä Springsteenin kanssa No Surrenderiä täydelle festariyleisölle, on hänen ilmeensä vähintäänkin pikkupoikamaisen onnellinen. Voi vain arvailla, mitä liikkui siihen aikaan alle kolmikymppisen Fallonin päässä, kun Pomo vuorostaan nousi vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla The Gaslight Anthemin kanssa lavalle veivaamaan bändin suurta hittiä, The ’59 Soundia.

Monista musiikillisista yhtäläisyyksistä huolimatta yhdessä asiassa Fallon on enemmän Fitzgeraldin kuin Springsteenin manttelinperijä. Siinä missä Springsteenin laulujen teemat ovat melko usein yhteiskunnallisia, ovat Fallonin tekstit huomattavasti subjektiivisempia, ja niissä puidaan – kuinka ollakaan – tavattoman usein menetettyä rakkautta ja (osin vastahakoista) irtaantumista fitzgeraldmaisen viettelijän otteesta. Kuvaavaa on, että Springsteenin kappale The Ghost of Tom Joad, on saanut aiheensa Steinbeckin suuresta lamaromaanista Vihan hedelmät, kun taas The Gaslight Anthemin Great Expectations on ainakin osittain saanut innoituksensa Dickensin Suurten odotusten päähenkilön Pipin kuluttavasta rakkaudesta kylmään Estellaan.

Menneisiin (rakkauksiin) haikailu on ollut Brian Fallonin tekstien kantava teema aivan The Gaslight Anthemin ensimmäiseltä albumilta Sink or Swim (2007) lähtien. Erityisen kiinnostavaa menetetyn rakkuden tematiikasta tekee se, että Brian Fallon oli naimisissa Hollie-vaimonsa kanssa jo Sink or Swimin aikoihin. He kuitenkin erosivat vuonna 2013, ja erolevyksi tituleerattu Get Hurt näki päivänvalon vuotta myöhemmin. Kuitenkin, katkeransuloiset erot niin rakastetuista kuin ystävistäkin ovat olleet Brian Fallonin teksteissä varsin tuttuja jo kauan ennen Get Hurtia.

Sink or Swimillä tällaisia kappaleita edustavat erityisesti 1930 sekä Boomboxes and Dictionaries. Erityisesti jälkimmäisessä näkyy jo varsin selkeästi Fallonin teksteille myöhemminkin hyvin tyypillinen tapa yhdistää menneiden muistelu ja musiikin kuuntelu. Fallonin teksteissä radion ääni ikään kuin tuntuu tuovan nuo samaan aikaan ikävät ja ihanat muistot mieleen:

Because the radio will still play loud / Songs that we heard as our guards came down / Like in the summertime when we first met / I’ll never forget, and don’t you forget / These nights are still ours

Boomboxes and Dictionariesin tekstissä myös sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys sellaisella tavalla, ettei kuulija oikeastaan voi olla varma, onko laulutekstin puhujan kanssa vielä tälläkin hetkellä joku. Samalla tavalla kuin Fitzgeraldin Lyhyen joululoman kertoja tulee olemaan ikuisesti Ellenin, tulee Boomboxes and Dictionariesin puhuja aina muistamaan illat, jotka hän on viettänyt rakkaansa kanssa.

The Gaslight Anthemin seuraava albumi, läpimurtolevy The ’59 Sound on jo täynnä fitzgeraldilaista tematiikkaa. Levy alkaa jo mainitulla Great Expectationsilla, jonka ensimmäiset säkeet vahvistavat entisestään ajatusta siitä, että nimenomaan musiikki tuo muistot mieleen Fallonin teksteissä:

Mary, this station is playing every sad song / I remember like we were alive

Kappaleen edetessä selviää, että kyse on jälleen naisesta, joka muistuttaa kovasti paitsi Dickensin Suurten odotusten Estellaa myös Fitzgeraldin Allieta tai Elleniä. Fallonin tekstin naiseenkin miehet rakastuvat hulluna, vaikka naisen antama vastarakkaus ei välttämättä ole aivan lempeimmästä päästä, mutta minkäs teet:

And they burnt up the diner I always used to find her / Licking young boys’ blood from her claws / And I learned about the blues from this kitten I knew / Her hair was raven and her heart was like a tomb

Great Expectationsin puhuja etsii uudestaan ja uudestaan rakastamansa naisen, vaikka tämän terävät kynnet ovat aina yltä päältä nuorten poikien veressä. Nainen on söpö kuin kissanpentu, mutta samaan aikaan hänen sydämensä on yhtä kylmä kuin hauta, eikä hän aiheuta puhujalle muuta kuin harmia. Puhujan on kuitenkin hankala päästää irti.

The ’59 Soundin loppupuolen kappaleessa Here’s Looking at You, Kid Fallon jatkaa samalla teemalla ja luettelee joukon pieleen menneitä rakkauksia, joissa laulun puhuja on epäilemättä ollut silmittömästi rakastunut, mutta rakkaudenkohteet ovat lähes pelkästään leikkineet puhujan tunteilla. Jokaisen naisen kohdalla puhuja myös kertoo, mitä hän sanoisi naiselle nyt.

Ensin laulussa esiintyy Gail, joka ei antanut puhujan tunteille lainkaan vastakaikua, mutta nyt puhuja voisi kertoa hänelle, että on menestynyt rokkari. Gailia seuraa Jane, jonka vuoksi puhuja vietti iltansa huoneensa lattialla sydänsurujaan purkaen, mutta Janeakaan ei kuitenkaan rakastaminen kiinnostanut. Nyt puhuja sanoisi Janelle olevansa kuuluisa, vaikka se ei aivan totta olekaan.

Janea seuraa vielä Anna, joka ainakin näennäisesti antoi puhujan rakkaudelle vastakaikua hetken, mutta lopulta puhuja päätyi aina yksin juomaan kahviaan Fallonin teksteissä hyvin usein esiintyvään dineriin. Laulun aikana puhujan suhde exiinsä kuitenkin vaikuttaa muuttuvan, sillä vaikka Annan kanssa ei onnistanutkaan, se on puhujan mielestä ihan hyvä. Tämä käänne saattaa johtua ennen Anna-osuutta olevasta neljästä säkeestä, joissa puhuja ”oivaltaa”, että miesten tehtävä vain on ikuisesti rakastua naisten ihaniin silmiin, kärvistellä rakkauden pauloissa ja toivoa, jos vastakaikua sittenkin tulisi:

But boys will be boys and girls have those eyes / That’ll cut you to ribbons sometimes / And all you can do is just wait by the moon / And bleed if it’s what she says you ought to do

Tässäkään kappaleessa ei voi olla huomaamatta Fallonin sanoitusten yhteyttä Fitzgeraldin proosaan. Rakkaus aiheuttaa Fallonin puhujille toistuvasti vuotavia haavoja, mutta kun radion pistää soimaan, niin yhtäkkiä menetettyjä rakkauksia voikin nostalgisoida ja ainakin yrittää uskotella itselleen, että ”kyllä se Etelän viimeinen kaunotar vieläkin taitaisi minua rakastaa”.

Entäs sitten se erolevy, Get Hurt? Näyttäisi siltä, että tämän albumin teksteissä eroista on kadonnut suloisuus. Vain katkeruus on jäänyt jäljelle. Laulujen puhuja – joka nyt väistämättä yhdistyy entistä selkeämmin Falloniin – tuntuu olevan välillä hyvin vihainen itselleen, välillä rakastetulleen. Välillä puhuja haluaa päästää heti irti, välillä pitää rakkaansa itsellään millä keinolla hyvänsä. Minulla ei ole kokemusta eroista, mutta voisin kuvitella, että tuollainen tunteiden sekamelska on hyvin paljon lähempänä monien ihmisten todellisia erotunteita kuin vuotamaan jätettyjen haavojen nostalgisointi radion äärellä.

Get Hurtilla on kuitenkin yksi kappale, jossa uusi tunteiden sekamelska kohtaa aiempien levyjen nostalgisoinnin tavalla, joka varmasti on vuodattanut kyyneliä muutamissa olohuoneissa. Kyseinen kappale on riisuttu ja kauniin melodinen Break Your Heart. Siinä laulun puhuja kulkee itsesyytösten kautta koko ajan lähemmäs ja lähemmäs sitä tietynlaista helpotuksen tunnetta, joka on Here’s Looking at You, Kidissä, mutta jää kuitenkin joka kerta ikään kuin junnaamaan paikoilleen kertosäkeeseen:

And oh my my, it would break your heart / If you knew how I loved you, if I showed you my scars / If I played you my favorite song, lying here in the dark / Oh my my, it would break your heart

Jos Here’s Looking at You, Kidissä naisten tehtävä on ajaa heitä rakastavat miehet hulluuden partaalle, mutta se on puhujasta kuitenkin ihan normaalia, Break Your Heartissa puhuja ei enää kestä, vaan jää vellomaan epätoivoisiin tunteisiinsa ilman aiemmin saatua helpotusta. Edes lempimusiikki ei vie turvallisemmille vesille, vaan huone säilyy musiikin soidessakin pimeänä, eikä aiemmilta levyiltä tuttuja Cadillaceja auringonpaisteessa ilmesty puhujan näköpiiriin. Sävy on vähän samalla tapaa tumma kuin Fitzgeraldilla Yö on hellässä. Get Hurt vain on levynä minulle mieluisampi kuin Yö on hellä kirjana.

Jää nähtäväksi, onko Get Hurt The Gaslight Anthemille samanlainen käännekohta ja joutsenlaulu kuin Yö on hellä oli Fitzgeraldille. Ainakaan tätä kirjoittaessa uutta materiaalia ei bändiltä ole tulossa, sillä Brian Fallon keskittyy nykyään enemmän sooloprojektiinsa, jossa toki on jo syntynyt sanoituksiltaan vanhempaa Gaslightia muistuttavia kappaleita kuten mainio Nobody Wins, jossa puhuja muistelee jälleen lämmöllä menetettyä ystävää, joka rakasti radiota. Ja kirjoittihan Fitzgeraldkin vielä Yö on hellän jälkeen muun muassa railakkaan humoristiset Pat Hobby -tarinansa, joten täysin pois ilkikurisuudesta ei tuo parjaamani romaani Fitzgeraldiakaan vienyt. Käy Fallonin lyriikalle tulevaisuudessa kuinka tahansa, ei liene ainakaan täysin liioiteltua sanoa, että jokin osa jazz-ajan sykkivästä sydämestä on sykkinyt – tai sykkii yhä – F. Scott Fitzgeraldin lisäksi myös Brian Fallonin rinnassa.

Mitä jos Meursault olisi toiminut toisin?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Albert Camus’n Sivullista luetaan usein ranskalaisen eksistentialismin klassikkoteoksena. Kuitenkin Camus itse piti itseään ennen kaikkea absurdistina. Eksistentialismi ja absurdismi ovat filosofisina suuntauksina pääkohdiltaan lopulta hyvinkin samanlaisia, mutta Sivullisen tulkinta muuttuu hieman riippuen siitä, peilataanko päähenkilö Meursault’n tarinaa eksistentialistiseen vai absurdistiseen filosofiaan.

Eksistentialistisen filosofian voi rajusti yksinkertaistaen määritellä seuraavasti: ”maailmaan heitetty” yksilö rakentaa oman elämänsä (eli olemassaolonsa) puhtaasti omilla valinnoillaan. Camus’n absurdismi, johon pääsee helpoiten suomeksi käsiksi Kapinoiva ihminen –esseevalikoiman avulla, on lähtökohdiltaan oikeastaan hyvinkin samanlainen, mutta eksistentialismin ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelun sijasta keskiöön nousee ajatus absurdin kokemuksesta, joka syntyy siitä, että järkevä ihminen ajautuu kriisiin yrittäessään löytää elämälleen tarkoitusta. Absurdismin mukaan elämä on mieletöntä, absurdia, mistä syntyy ristiriita ihmisen ja tämän elämän välille, koska ihminen ei oman ajattelunsa avulla pystykään järkeistämään elämäänsä.

Tämän ristiriidan selvittämiseksi Camus tarjoaa kolmea ratkaisua, joista kaksi ensimmäistä eivät kuitenkaan ole Camus’n mielestä täysin tyydyttäviä. Helpoin ratkaisuista on itsemurha. Päättämällä päivänsä ihminen pääsee kätevästi eroon ristiriitatilanteista itsensä ja mielettömän elämänsä välillä, tosin sillä hinnalla, ettei elämää enää ole, minkä vuoksi itsemurha ei oikeastaan ole ratkaisu ensinkään. Toinen ratkaisu on uskon hyppy, eli se, että ihminen alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, joka johdattelee hänen elämäänsä, jolloin kaikelle elämän mielettömyydelle löytyy kyllä selitys, mutta se ei kuitenkaan ole järjellinen, eikä siksi erityisen pätevä.

Kolmas ja Camus’n mielestä paras ratkaisu on absurdin hyväksyminen. Tässä ihmisen on ensin tajuttava itse elämän mielettömyys, opittava hyväksymään se ja lopulta suorastaan nautittavaa elämästä kaikessa mielettömyydessään. Hyväksymisprosessia helpottaa kapinoiminen, joka Camus’n tapauksessa on tyypillisesti henkistä laatua. Käytännössä se tarkoittaa siis itsensä kehittämistä kohti vapautta, mikä Camus’n filosofiassa vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä omaehtoista ajattelua. Sivullisessa kiinnostavinta on, että Meursault’lle käytännössä tarjotaan kaikkia kolmea ratkaisuvaihtoehtoa, ja ainakin osittain hän tulee toteuttaneeksi niistä kaksi.

Sivullisen alkaessa Meursault on jo selvästi tajunnut elämän mielettömyyden, mutta hän ei ole vielä löytänyt ristiriitatilanteeseen ratkaisua. Mikään ei tunnu miltään, äidin kuolema sujahtaa ohi sen kummempia surematta. Meursault kieltäytyy muuttamasta Algeriasta Ranskaan töiden perässä, tutustuu Marie-nimiseen naiseen, johon hänen kuuluisi rakastua, mutta häntä ei kiinnosta. Lopulta hän tavallaan kaverustuu hämäräperäisen naapurinsa Raymondin kanssa, kaveruussuhteen seurauksena tulee sotkeutuneeksi Raymondin ja arabien välisiin ristiriitoihin ja lopulta ”sattumalta” ampuu yhden Raymondia uhkaavista arabeista. Seuraa oikeudenkäynti, jossa Meursault ei esitä minkäänlaisia katumuksen merkkejä, ja sepäs kansaa suututtaa. Eihän hän ole surrut edes äitinsä kuolemaa. Mikä kylmäverinen tappaja tuo mies onkaan?

Meursault’n odotellessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, tulee pappi hänen luokseen. Pappi tarjoaa hänelle mahdollisuutta uskon loikkaan, mutta Meursault kiistää uskovansa Jumalaan ja sanoo haluavansa käyttää viimeiset hetkensä johonkin muuhun. Tullaanhan hänet kohta tappamaan sen vuoksi, ettei hän itkenyt äitinsä hautajaisissa, ja se, jos jokin, on absurdia. Uskon loikka, Camus’n sanoin ”filosofinen itsemurha”, ei siis ole Meurault’stakaan ratkaisu. Raivottuaan aikansa papille hän tuntee kuitenkin jotakin muuttuneen:

Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani sitä taas. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun olisi vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin. (suom. Kalle Salo)

Meursault näyttäisi siis päätyvän kolmanteen Camus’n tarjoamista ratkaisuvaihtoehdoista. Hän hyväksyy viimein elämän mielettömyyden ja pystyy sen vuoksi ajattelemaan jälleen vapautuneesti, jopa ilkikurisesti, mistä kertoo toivomus siitä, että hänen teloituksensa tuottaisi ”iloa” sen seuraajille. Kolmosratkaisu ei kuitenkaan toteudu Meursault’n kohdalla lainkaan täydellisesti. Hänhän tietää kuolevansa, mikä saattaa olla osasyynä sille, että hän pystyy suhtautumaan elämäänsä vapautuneemmin. Absurdiuden synnyttämä taakkaa on jäämässä taakse. Näin ollen loppuratkaisua voisi yhtä hyvin pitää myös tietynlaisena itsemurhana, jonka avulla Meursault pääsee eroon mielettömästä elämästään.

Absurdistiseen filosofiaan peilattuna Sivullinen näyttäytyy siis kertomuksena lähes onnistuneesta yrityksestä selvittää elämän absurdiuden ja järjen ristiriidan aiheuttama kriisitilanne. Eksistentialistisena kirjallisuutena Sivullista taas voisi tulkita ”kauhukertomuksena” siitä, miten käy, jos yksilö, jota ei mikään kiinnosta, itse rakentaa elämänsä huonosti. Tämä tulkinta suorastaan työntyy esiin, kun kirjan juonta silmäillään tarkemmin.

Näyttäisi siltä, että Sivullisessa Meursault’n eteen tulee runsaasti valintatilanteita, joissa hän lähestulkoon aina oman piittaamattomuutensa vuoksi valitsee väärin. Kaikki lähtee menemään pieleen äidin hautajaisissa, joissa hän ”normaaleille ihmisille” paremmin sopivan suremisen sijaan käyttäytyy välinpitämättömästi. Mitä olisi tapahtunut, jos Meursault olisikin antanut kyynelten tulla ja ottanut oman aikansa äitiään surressaan?

Toinen paikka kääntää elämän suunta tarjoutuu, kun Meursault’lle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa töiden perässä Ranskaan, mistä hän kieltäytyy. Jos hän olisi lähtenyt Ranskaan, hän olisi voinut saada uudesta ympäristöstä uutta pontta, ja mikä tärkeintä, ei olisi ainakaan törmännyt siihen arabiin, jonka hän myöhemmin päätyy ampumaan. Peli ei kuitenkaan ole vielä menetetty, vaikka Meursault päättääkin jäädä Algeriaan, sillä hänen tielleen osuu Marie, joka pitää hänestä ja josta hän selvästi pitää, mutta hän tyytyy kuitenkin pitämään Marieta vain satunnaisena hoitonaan.

Ratkaiseva virhe Meursault touhuissa on kuitenkin se, että hän alkaa notkua Raymondin kanssa, vaikka hänellä on mahdollisuus jättää Raymondin puuhat omaan arvoonsa. Eikä valintojen maailma siihen loppu, vaan Meursault olisi voinut aivan hyvin jättää arabin ampumattakin, mutta hän kuitenkin hölmöyttään tulee painaneeksi liipaisinta. Piste i:n päälle on se, ettei hän osoita oikeussalissa katumusta ja saa sitä kautta lievennystä tuomioonsa, vaan käyttäytyy sielläkin tyylilleen ominaisen välinpitämättömästi.

Mersault’n ratkaisut Sivullisessa noudattelevat tavallaan eksistentialistisia yksilöllisyyden ihanteita, pitäähän hän jokaisessa tilanteessa päänsä. Kuitenkin Meursault’n valinnat ovat kerta toisensa jälkeen surkeita ja johtavat lopulta surkeimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Tämän seurauksena lukija ajautuu väistämättä ajattelemaan omien valintojensa merkitystä itselleen ja muille, mikä lieneekin yksi keskeisimmistä syistä sille, miksi Sivullinen edelleen on kovasti luettu ja luetettu klassikko. Omien valintojensa seurauksia kun olisi itse kunkin aina silloin tällöin hyvä pohtia.

Juha Seppälä: Sankariaika

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Juha Seppälän uusinta teosta Sankariaika on monissa arvioissa jo ehditty ylistää kirjailijan parhaimmistoon kuuluvaksi. Takakanteenkin asti yltäneellä, varsin jykevällä lausahduksella ”Kenelle siniristilippu kuuluu?” mainostettava teos asettuukin mallikkaasti osaksi Seppälän myöhäisempää tuotantoa, jota hallitsevat Routavuoden (2004), Paholaisen haarukan (2008) ja Mr. Smithin (2012) kaltaiset yhteiskunnalliset ”esseeromaanit”, mutta tietynlaisesta ajankohtaisuudestaan huolimatta se jää kuitenkin aiempien samankaltaisten teosten varjoon.

Kaunokirjallinen juoni ei ole ollut Seppälän tämän vuosituhannen romaaneissa kovinkaan keskeisessä osassa. Sankariajassa juoni on kuitenkin vielä aiempiakin romaaneja suurempi sivuseikka. Kaunokirjallisten jaksojen tarina eläköityneen lippuneuvos Harry Hamartinin seikkaluista Suomessa ja Espanjassa jää lopulta kuriositeetiksi, kun keskeiseen osaan nousevat pohdiskelevat – ja paljon kysymyslauseita sisältävät – esseejaksot sekä suorastaan tietokirjamaiset kuvaukset esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista sekä Suomen lipun taustoista ja asemasta poliittisten vastakkainasettelujen keskellä. Sankariajan alaotsikointi romaaniksi tuntuukin esseemäisyyden viedessä selvän voiton jopa hämäykseltä. Tämä ei tietenkään ole mikään syy olla pitämättä teoksesta, ovathan Seppälän pohdinnat tuttuun tapaan kiinnostavaa ja ennen kaikkea mainiosti kirjoitettua proosaa.

Aiheen kiinnostavuudesta huolimatta koko teosta leimaa eräänlainen liika asiallisuus. Vuosituhannen taitteen Seppälä olisi voinut saada suurista poliittisista jännitteistä aikaan pisteliään humoristista tykitystä. Nyt satiiri tuntuu jäävän ajoittain pehmeäksi, kun monin paikoin tyydytään vain kertaamaan historiallisia tapahtumia ja nippelitietoja, jotka aiheesta kiinnostuneelle lukijalle saattavat olla jo ennestäänkin etäisesti tuttuja. Teoksen alkupäässä Seppälälle tyypillistä piikikästä ja erityisen nautinnollista esseeproosavyörytystä toki on, mutta loppua kohden kynä alkaa hiukan tylsyä, minkä seurauksena lukijankin ajatus alkaa harhailla. Tässä tosin hiukan auttavat lippuneuvos Hamartinin ja poikkitaitelija Jauhiaisen erikoisiin suuntiin haarautuvat keskustelut muun muassa siitä, pitäisikö rallienglannille pystyttää patsas, mutta silti teoksen jälkeen jää kaipaamaan tutun aggressiivista Seppälää. Ehkä porilainenkin on vanhetessaan päässyt pehmenemään.

Erityisen läheistä sukua Sankariaika on Mr. Smithille, ja tuntuukin, että monet konsulttipiikittelyt, jotka uutuusteoksessa mainitaan, ovat tuttuja jo Seppälän viimeisimmän Finlandia-ehdokkaan sivuilta. Nationalismiteema tuo mieleen myös Routavuoden, jossa keskeisessä roolissa on kenraalikuvernööri Bobrikovin murha. Ja seikkaileepa kulttikertomus Hovimarsalkassa kyytiä saanut Mannerheimkin Sankariajan sivuilla jonkin verran, tällä kertaa tosin huomattavasti pliisumpana hahmona kuin aikanaan Hovimarsalkassa. Suomen historian omalaatuisesta käsittelystä onkin muodostunut tällä vuosituhannella selvä Seppälän onnistuneimpien teosten tavaramerkki, mutta Sankariaika on jo vähällä kompastua liikaan historiallisuuteensa.

Rakenteensa kannalta Sankariaika on piristävän erilainen. Noin 270-sivuisen teoksen varsinainen tarina päättyy jo sivun 200 tienoilla, minkä jälkeen tulevat vielä osiot ”Henkilöt” ja ”Lukemisto” sekä kirjallisuusluettelo. Erityisesti henkilöosion katkelmissa on havaittavissa etäisiä kaikuja jopa Seppälän 90-lukulaisesta räväkkyydestä, lukemisto-osion Runeberg-jutut taas jättävät hiukan kylmäksi, vaikka osion viimeinen kappale taitaakin kierrellen paljastaa paljon koko kirjan ideasta ja siinä esitettävästä ”taistelusta siniristilipusta”.

Vaikkei Sankariaika vastaakaan aivan sille pääni sisällä muodostuneisiin odotuksiin, ei sitä voi huonoksi haukkua, päinvastoin. Suurinta iloa se tuottaa Suomen historiasta kiinnostuneille, mutta tämänhetkisen päivänpolitiikankin kanssa painivalle kirja antaa ajattelemisen aihetta. Vaikka suorat viitteet polarisoituneeseen nyky-yhteiskuntaan ovatkin vähäiset, peilautuu menneen maailman kamppailujen käsittely nykypäiväänkin. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä muotoutuva Suomen valtio joutuu paitsi selvittämään omia sisäisiä ristiriitojaan, myös miettimään puoltaan Saksan ja Venäjän suunnalta tulevan paineen alla. Nyky-Suomessa taas äärioikeisto ja sen vastustajat ottavat yhteen suunnilleen kuukausittain samaan aikaan, kun valtion virallista Nato-kantaa mietitään arvaamattoman nyky-Venäjän muristessa vieressä. Ja Suomen lippu liehuu milloin minkäkin puolen edustajan some-tilin esittelytekstissä.