Avainsana: yleisurheilu

Kumpi on kovempi: yksilöurheilija vai joukkueurheilija?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Vuoden urheilijan valinta aiheuttaa aina värikkäitä kiistoja, mikä varmaan osin onkin äänestyksen tarkoitus. Perin tavallista on haukkua voittajan äänestäneet urheilutoimittajat täysin urheilun lainalaisuuksia ymmärtämättömiksi, kun oma suosikki ei ylläkään sille sijalle, jolle itse olisi toivonut. Tänä vuonna parranpärinää ei aiheuttanut niinkään Uno-pystin kanssa neljättä kertaa gaalasta kotiin lähtenyt Iivo Niskanen, vaan se, ettei NBA:ssa huippukautta pelaava Lauri Markkanen mahtunut viime vuoden kolmen parhaan suomalaisurheilijan joukkoon. Edelle ylsi hiihtäjä Niskasen lisäksi kaksi yleisurheilun Euroopan mestaria: Wilma Murto ja Topi Raitanen.

Olisiko Markkasen sitten pitänyt yltää kolmen parhaan joukkoon? Miksipä ei. Erinomaisesti sujuneen NBA-syksyn lisäksi Markkanen kannatteli kesän EM-kisoissa Suomen maajoukkuetta usein käytännössä yksin ja johdatti Susijengin peräti kahdeksan parhaan joukkoon.

Toisaalta Markkanen ei lopulta mahtunut turnauksen tähdistöjoukkueeseen, vaikka mättikin pisteitä turnauksen toiseksi kovimmalla tahdilla. Tähdistöjoukkueen valinneiden mielestä Markkanen ei siis ollut EM-turnauksen paras pelaaja edes omalla pelipaikallaan, vaikka hänen parhaimmillaan dominoivat otteensa herättivät melkoisesti huomiota kansainvälisestikin. Sen sijaan Murto ja Raitanen olivat kumpikin EM-kisoissa ”pelipaikkansa” parhaita voittamalla Euroopan mestaruudet omissa lajeissaan.

Koripallofanaatikot tuntuvat usein olevan sitä mieltä, että koripallo on niin maailmanlaajuinen ja kilpailtu urheilumuoto, että jo korkeimmalla sarjatasolla NBA:ssa vakiokokoonpanoon pääseminen on vähintään yhtä iso juttu kuin arvokisamitali ”pienemmässä urheilulajissa”. Mutta onko esimerkiksi yleisurheilu oikeasti vähemmän maailmanlaajuinen tai kilpailtu urheilumuoto kuin koripallo?

Kaudella 2021–22 NBA:ssa pelasi vähintään yhden ottelun noin 800 pelaajaa. Heistä noin sata (12,5 %) oli kotoisin muualta kuin Yhdysvalloista. Kaikkiaan NBA-pelureita tuli Yhdysvaltojen ulkopuolelta noin 40 maasta. Vastaavasti YHTEEN yleisurheilun Timanttiliigan osakilpailuun kesällä 2022 Monacossa osallistui suunnilleen 150 urheilijaa, joista alle kolmannes oli yhdysvaltalaisia ja loput kotoisin – NBA:n tavoin – noin 40 maasta.

Yksi Timanttiliigan osakilpailu ei tietenkään kerro koko totuutta, ja totta on, että tietyissä yleisurheilulajeissa yhdysvaltalaisten dominanssi on lähes samaa luokkaa kuin koripallossa, mutta se ei juuri vähennä yleisurheilun maailmanlaajuisuutta suhteessa koripalloon. Eikä sekään varsinaisesti koripallon maailmanlaajuisuuden tuntua lisää, että 32:sta tarjolla olleesta olympiakultamitalista 25 on mennyt Yhdysvaltoihin. Itse asiassa joukkuelajeista ”marginaalilaji” jääkiekossa on useampia eri olympiavoittajamaita kuin koripallossa.

Pelkästään lajien aseman vertailu ei siis välttämättä johda puusta pitkään, kun yritetään ratkoa yksilöurheilijan ja joukkueurheilijan välistä paremmuutta. Miten se sitten kannattaa tehdä? Esimerkiksi testituloksien vertailussa ei ole juuri mieltä, sillä erilaiset lajit vaativat yleensä melko lailla erilaisia ominaisuuksia. Myöskään pelkät henkilökohtaiset suoritukset eivät yksinään kelpaa vertailtavaksi, sillä joukkueurheilijan kohdalla urheilijan merkitys joukkueelle painaa vaakakupissa vähintään saman verran.

Entäpä jos tehdäänkin yleisurheilusta joukkuelaji?

Ajatellaan, että tässä joukkuelajissa on 16 pelipaikkaa, joita yksittäisten urheilijoiden sijaan edustavatkin lajit ja lajiryhmät. 100 ja 200 metrin pikamenijät ovat yhdellä pelipaikalla, 400 metrin pinkojat toisella, keskimatkojen juoksijat kolmannella, kestävyysjuoksijat neljännellä, pika-aiturit viidennellä, nelosen aiturit kuudennella ja estejuoksijat seitsemännellä pelipaikalla.

Jos oletetaan, että tämä joukkuelajiyleisurheilu on jotakuinkin amerikkalaisen jalkapallon tyyppinen urheilumuoto, jossa on erikseen hyökkäyksen kokoonpano ja puolustuksen kokoonpano, muodostavat juuri nämä seitsemän pelipaikkaa yhdessä kahdeksannen pelipaikan, ottelijoiden, kanssa hyökkäyskokoonpanon rungon. Onhan hyökkäyspeli se, johon suurin osa katsojista kiinnittää huomion, joten suosituimmat ja näkyvimmät yleisurheilulajit saavat hoitaa sitä tehtävää.

Sen sijaan kuusi kenttälajia, neljä hyppyä ja kaksi heittoa (keihäs ja kuula), muodostavat vähemmän ruutuaikaa saavina mutta yleisurheilun kannalta silti äärimmäisen tärkeinä lajeina puolustuksen rungon. Sen sijaan kahden pitkän heittolajin, kiekon ja usein syrjityn moukarin, tehtäväksi jää joko hoitaa puolustuksen vähemmän säihkyviä tehtäviä tai toimia erikoiskokoonpanossa potkaisijan ja lentopotkun potkaisijan tapaisissa sinänsä tärkeissä, mutta harvemmin näkyvissä rooleissa.

Luonnollisesti osa pelipaikoista on joukkuelajeissa aina arvostetumpia kuin toiset. Jääkiekossa keskushyökkääjät ovat usein muita hyökkääjiä arvostetumpia, amerikkalaisessa jalkapallossa tuntuu usein olevan pelinrakentaja ja sitten ne muut pelaajat. Koripallossa ehkäpä pelintekijät ja sentterit saavat enemmän arvostusta kuin Markkasen tapaiset isot ja pienet laitahyökkääjät.

Yleisurheilussa ”pelinrakentajia” ovatkin useimmiten pikajuoksijat, kun taas estejuoksija vastaa arvostukseltaan suunnilleen hyökkäyksen linjamiestä ja seiväshyppääjä ehkä puolustuksen tukimiestä. Nämä pelipaikat eivät ole aivan joukkueen pohjasakkaa, mutta eivät myöskään kaikkein arvostetuimpia. Samaa voinee sanoa Markkasen tyypillisimmistä pelipaikoista isosta ja pienestä laitahyökkääjästä. Tosin näilläkin pelipaikoilla luonnollisesti pelaa LeBron Jamesin ja Kevin Durantin kaltaisia supertähtiä.

Tältä pohjalta tarkasteltuna Murto, Raitanen ja Markkanen asettuvat ”pelipaikkansa” puolesta melko lailla samalle viivalle. Jäljelle jää siis henkilökohtaisen suoriutumisen tarkastelu. Murto oli vuonna 2022 paitsi Euroopan mestari myös maailmantilaston toinen ja paransi Suomen ennätystä. Raitanen taas sijoittui EM-kultansa lisäksi maailmantilastossa sijalle 32, mutta ei parantanut omaa ennätystään.

Kuten todettu, Markkanen ei saavuttanut EM-kisoissa ”henkilökohtaista kultamitalia” eli paikkaa tähdistöjoukkueessa, mutta johdatti kisoissa Suomen maajoukkueen historian toiseksi parhaaseen tulokseensa. NBA:ssa Markkanen sijoittui isojen laitahyökkääjien joukossa 15 parhaan joukkoon suuressa osassa tilastokategorioita, mutta hänen edustamansa Cleveland jäi niukasti varsinaisten pudotuspelien ulkopuolelle.

Palataanpa siis alussa esitettyyn kysymykseen. Olisiko Markkasen pitänyt yltää kolmen parhaan joukkoon? EM-kisoissa SE:n tehneen maailmantilaston kakkosen edelle hän ei kuulu, mutta Raitasta vastaan tilanne on meriittien puolesta lopulta varsin tasainen. Kolmaskin sija olisi siis ollut otettavissa, mutta ei neljäs tila mikään oikeusmurha ole.

Sen sijaan pienoisen oikeusmurhan koki vuonna 2021 50 metrin vapaauinnin Euroopan mestari Ari-Pekka Liukkonen, jonka huippusuoritus erittäin kilpaillussa lajissa ei riittänyt edes kymmenen parhaan suomalaisurheilijan joukkoon.

Urheilijoita ja transurheilijoita

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Transtaustaisen Laurel Hubbardin esiintyminen olympialaisten naisten painonnostossa nosti taas pinnalle milloin mistäkin syystä esiin ponnahtavan keskustelun transsukupuolisten urheilijoiden kilpailemisesta naisille tarkoitetuissa sarjoissa. Hubbard jäi tempauksessa ilman tulosta, mutta suunnilleen samaan aikaan jalkapalloilija Quinnistä tuli ensimmäinen transtaustainen urheilija, jonka kaulaan ripustetaan olympiamitali, kun Kanadan naisten jalkapallomaajoukkue kaatoi Yhdysvallat ja eteni turnauksen finaaliin.

Kahdesta edellä mainitusta urheilijasta Quinn on tullut ulos kaapista muunsukupuolisena, Hubbard taas on korjannut sukupuolensa miehestä naiseksi. Tästä huolimatta he molemmat kilpailevat naisten sarjassa. Vaikka varmastikaan mitään transsukupuolisten vyöryä huippu-urheilumaailmaan ei ole jatkossakaan tulossa, tulevat vastaavat tilanteet aiheuttamaan päänvaivaa niin Kansainväliselle olympiakomitealle kuin yksittäisille lajiliitoille tulevaisuudessakin. Jonkinlaisia sääntömuutoksia, tai vähintään sääntökokeiluja, olisi siis syytä tehdä, että niin cis- kuin transsukupuolisetkin saavat jatkossakin kisata tasa-arvoisesti.

On tarpeen todeta, että transsukupuolisia on yhteiskunnassa syytä kohdella ihan yhtä paljon naisina tai miehinä kuin cissukupuolisia naisia tai miehiä. Heillä tulee olla samat oikeudet kuin cissukupuolisillakin. Lisäksi heillä tulee olla itsemääräämisoikeus omaan sukupuoleensa. Urheilun ei tietenkään ole mikään yhteiskunnasta irrallinen oma maailmansa, mikä tekeekin asiasta kinkkisen; miksi transnainen on nainen kaikkialla muualla, mutta urheilukentällä hän on ikuisesti mies?

Ongelma transnaisten kilpailemisessa naisten sarjassa piilee siinä, että he ovat useimmiten kasvaneet fyysisesti miehiksi, jolloin kehon testosteronitasot, lihasmassa ym. ovat luonnostaan korkeampia kuin naisilla keskimäärin. Sukupuolenkorjausprosessi tasoittaa eroja hieman, mutta ei niin paljon, etteikö transnainen joka tapauksessa hyötyisi mieheksi kasvamisesta.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kuka tahansa mies voisi sukupuolensa korjattuaan hallita mitä tahansa kansainvälistä naisurheilua mielensä mukaan. Itse en miehenä esimerkiksi vahvasta urheilutaustastani huolimatta edes pääsisi parhaassa kunnossanikaan leipälajeissani kolmiloikassa ja pituushypyssä olympialaisiin naisten sarjassa. Sen sijaan Kalevan Kisoissa saattaisin hyvänä päivänä kilpailla naisten joukossa mitaleista, kun taas miesten sarjassa minulla ei ole tällä hetkellä oikeastaan edes mahdollisuuksia päästä koko kisoihin. Mieheydestä on siis kiistatta etua urheilussa, ja siitä saa hyvän näytteen katselemalla esimerkiksi olympialaisten sekaviestikilpailuja yleisurheilussa tai uinnissa.

Ei ole myöskään järin perusteltua pelätä sitä, että transnaisten kilpailemisella naisten sarjassa saataisiin aikaiseksi sukupuolenkorjausaalto, jossa heti huipun takana kisaavat miehet vaihtaisivat sukupuoltaan naisiksi vain sen takia, että pääsevät voittamaan mitaleja. Olympialaisissa transtaustaiset urheilijat ovat saaneet kilpailla vuodesta 2004 lähtien, mutta silti transnaiset ovat olleet kisoissa vähissä. On myös pelätty sitä, että valtiojohtoisesti saatettaisiin aloittaa miesurheilijoiden sukupuolenkorjaustalkoot, jotta urheilumenestys naisten sarjoissa paranisi kertaheitolla. Tämä on periaatteessa aiheellinen pelko, sillä kaikenlaista päätöntä urheilijat ja urheilujohtajat ovat valmiita tekemään ihmisten kehoille vain saadakseen mainetta ja kunniaa. Mutta, kuten sanottu, tällainen tehtailu olisi periaatteessa ollut mahdollista jo vuodesta 2004, mutta siitä huolimatta sitäkään ei ole tapahtunut. Vielä ei siis tarvitse menettää uskoa ihmiskuntaan ainakaan ihan kokonaan.

Vaikka transtaustaisten urheilijoiden kilpaileminen ainakin arvokisatasolla on tällä hetkellä varsin marginaalista, lajiliitoissa olisi kuitenkin syytä alkaa miettiä, millä tavalla sääntökirjoja tulisi rukata, jotta mahdolliset huijausyritykset tällä saralla saadaan kitkettyä jo ennen kuin niitä alkaa tulla ilmi. Kansainvälinen yleisurheiluliitto jo kehittikin testosteronirajat, joiden alle naisurheilijoiden tulee päästä, että he saavat jatkossakin kilpailla naisten kanssa. Rajojen ongelmana on kuitenkin se, että ne koskevat vain 400 metrin ja mailin välisiä juoksumatkoja, eivät kaikkia lajeja. Niinpä rajojen asettaminen näyttääkin jälkikäteen siltä, että Kansainvälisen yleisurheiluliiton ainoana tavoitteena rajoja asettaessa oli saada intersukupuolinen keskimatkanjuoksija Caster Semenya pois kilpakentiltä, ei ratkaista itse ongelmaa.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Yhtä oikeaa vastausta ei taida tällä hetkellä olla kenelläkään. Naisten ja miesten sarjojen poistaminen kokonaan ja siirtyminen yhteen, kaikille avoimeen sarjaan olisi yksi vaihtoehto. Tämä kuitenkin lähes sataprosenttisella varmuudella veisi suurimman osan naisista pois urheilumaailman huipulta ainakin merkittävää fyysistä suorituskykyä vaativissa lajeissa. Ja itse asiassa miesten sarja on useissa lajeissa tälläkin hetkellä jo avoin sarja, johon saavat osallistua minkä tahansa sukupuolen edustajat. Esimerkiksi naisjääkiekkoilijoita onkin silloin tällöin nähty Suomessakin pelaamassa miesten toiseksi tai kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla kohtalaisen menestyksekkäästi.

Koska yhden avoimen sarjan konsepti tuskin koskaan toteutuu, pitäisikö transtaustaiset sitten pakottaa kilpailemaan miesten sarjassa, jotta mahdolliset testosteroni- ynnä muut hyödyt jäisivät taka-alalle? Onhan sekin aika tavalla arveluttavaa, että esimerkiksi lapsesta asti naiseksi identifioitunut ihminen saisi kaikkialla muualla olla ja elää naisena, mutta urheilussa hän joutuisi kuitenkin kilpailemaan miesten joukossa. Nykytilanne, jossa sekä muunsukupuoliseksi identifioituva että transnainen voivat halutessaan kilpailla naisten sarjassa, on sekin kuitenkin yhtä lailla arveluttava, sillä kaikilla tätä sarjan valinnan mahdollisuutta ei kuitenkaan ole.

Yhtenä vaihtoehtona voisi olla myös kokonaan uuden sarjan perustaminen. Tässä sarjassa saisivat kilpailla sukupuoltaan korjanneet sekä muunsukupuolisiksi itsensä identifioivat. Periaatteessa tämä idea on hyvä, mutta ei lopulta ainakaan kokonaan poistaisi rajanvetojen ongelmakohtia tai huijausmahdollisuuksia. Olisi melko todennäköistä, että tässä sarjassa kilpailuja hallitsisivat fyysisesti miehiä muistuttavat urheilijat, jotka joko todellisuudessa tai valheellisesti identifioituisivat johonkin muuhun sukupuoleen. Jos transtaustaiset tai esimerkiksi intersukupuoliset urheilijat alkavat jossain kohtaa olla yliedustettuina naisten urheilukilpailujen kärkisijoilla, tällaisen sarjan kokeileminen voisi kuitenkin olla tarpeen. Kuten todettua, tämänkaltainen tilanne näyttää tällä hetkellä kuitenkin hyvin epätodennäköiseltä.

Vaikuttaa siltä, että kansainvälisten lajiliittojen ainoa toivo tässä asiassa onkin se, että transtaustaiset urheilijat pysyvät jatkossakin marginaalissa eikä heidän joukostaan nouse sellaisia urheilijoita, jotka oikeasti pystyvät hallitsemaan jotakin naisten urheilulajia mielin määrin vain sen vuoksi, että ovat kasvaneet fyysisesti miehiksi. Siinäkin tapauksessa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että ylivoimaisia urheilijoita on ja tulee aina olemaan sukupuolesta riippumatta, mutta kenenkään ura ei jatku ikuisesti.

 

Edit. 3.8. klo 0.33 Quinn ei ole korjannut sukupuoltaan mieheksi, vaan hän identifioituu muunsukupuoliseksi ja käyttää itsestään pronomineja they/them.

Kymppitonni

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Tämä sunnuntai tarjosi yleisurheilun ystäville herkkua enemmän kuin riittävästi. Ensin Eliud Kipchoge paransi Berliinissä maratonin maailmanennätystä liki puolellatoista minuutilla, sitten Kevin Mayerin takoi Talencessa kymmenottelun ME:n uuteen uskoon pistein 9 126. Ranskalaisen huikea tulossarake sai paatuneen urheilupessimistinkin pohtimaan, olisiko 10 000 pisteen ylittäminen yleisurheilun kuninkuuslajissa mahdollista.

Mayerin tämänpäiväiset lukemathan ylittävät tietysti ”vasta” 9 000 pistettä. Hänen lisäkseen vain Yhdysvaltain Ashton Eaton (9 045 & 9 039) ja Tšekin Roman Šebrle (9026) ovat onnistuneet haamurajan ylittämisessä aikaisemmin, hekin vasta tällä vuosituhannella. Näin ollen edes puhuminen 10 000 pisteestä on tällä erää epäilemättä turhanaikaista haihattelua. Ajatuksella leikkimistä se ei kuitenkaan estä.

Helpoiten ajatusta 10 000 pisteen rajapyykistä voi lähestyä miettimällä, millaisia tuloksia urheilijan on tehtävä saavuttaakseen jokaisessa kymmenottelun lajissa tuhat pistettä kussakin. Ensimmäisenä kisapäivänä urheilijan on tuhanteen pisteeseen yltääkseen juostava 100 metriä aikaan 10,39, hypätä pituutta 776, työntää kuulaa 18,40, hypätä korkeutta 221 ja juosta 400 metriä aikaan 46,17. Toisena kisapäivänä 110 metrin aitojen pitäisi kulkea aikaan 13,80, kiekon lentää vähintään 56,17 metriä, seipään taipua sen verran, että korkeudessa 529 oleva rima ylittyy, keihään lentää 77,19 metriä sekä urakan päätteeksi 1 500 metrin juoksun kulkea aikaan 3.53,79. Jos taas lasketaan yhteen kymmenottelun lajien ”maailmanennätykset”, eli parhaat yksittäisten lajien tulokset, jotka kymmenottelun sisällä on tehty, päästään jopa yli 10 500 ottelutulokseen, mutta on huomattava, että osa näistä tuloksista on satunnaisesti otelleiden yksittäisten lajien ”erikoismiesten” tekemiä.

Tuhannen pisteen tulokset eivät samankaan ottelun aikana ole ollenkaan mahdottomia. Esimerkiksi Ashton Eaton takoi entisessä 9 045 pisteen ME-sarjassaan neljä yli tuhannen pisteen tulosta: 100 metrillä, pituudessa, 400 metrillä ja pika-aidoissa. Ennätyksellään hänen olisi ollut mahdollista rikkoa 1000 pistettä myös seiväshypyssä, jossa hän ennätyssarjassaan ”jäi” 520 senttimetrin taivutuksella 972 pisteeseen. Mayer pystyi ennätyssarjassaan samaan pituudessa, pika-aidoissa ja seipäässä. Tuhat pistettä saattaa siis huippuottelijoille heidän parhaissa lajeissaan olla suorastaan paperia, mutta jo pelkästään kahden aivan huipputason kymppiottelijan otannallakin huomaa, miksi 10 000 pisteen raja saattaa jopa ikuisesti säilyä tavoittamattomissa. Saman urheilijan fysiikalla kun ei tuhannen pisteen ylittäminen kymmenessä erilaisessa lajissa ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Niin 100 ja 400 metriä, pika-aidat kuin pituus- ja seiväshyppykin ovat lajeja, joissa (räjähtävä) nopeus on valttia. Toki tarvitaan muutakin, esimerkiksi pystyäkseen Eatonin kaltaisiin 45 sekunnin aikoihin 400 metrillä on myös kestävyysominaisuuksien oltava kunnossa. Seipäässä taas on oltava jo melkoinen telinevoimistelija, että viiden metrin ylittäminen on mahdollista. Missään edellä mainitussa ei kuitenkaan pysty tuhannen pisteen tuloksiin ilman huipputason nopeutta. Kun tähän vielä lisätään, että myös kuulantyönnössä ja korkeushypyssä räjähtävän voimantuoton merkitys on suuri, ei tarvitse kauaa miettiä, millaisten ominaisuuksien treenaamiseen ottelijoiden harjoituksissa kannattaa eniten käyttää aikaa. Loput kolme lajia – keihäs, kiekko ja 1 500 metriä – kuitenkin väistämättä kärsivät tästä painotuksesta, eikä seitsenkiloista kuulaakaan ihan pelkällä nopeudella työnnetä.

Kun harjoitellessa on pakko pyrkiä siihen, että nopeuslajit kulkevat varmasti, jäävät ennen kaikkea heittolajit liian heikoiksi 10 000 pisteen ottelua ajatellen. Esimerkiksi Mayer, joka on ottelijaksi varsin hyvä heittäjä, jää ennätyssarjassansa kuula- (16,00) ja kiekkotuloksilla (50,54) vielä varsin kauas tuhanteen pisteeseen oikeuttavista tuloksista. Eaton, joka on Mayeria melko lailla parempi nopeuslajien urheilija, on vielä huonompi heittäjä. Kaikkein surkeimpia suhteessa tuhannen pisteen suoritukseen molemmat huiput ovat 1 500 metrillä, jossa he jäävät ennätyksilläänkin parisenkymmentä sekuntia tuhanteen pisteeseen oikeuttavasta tuloksesta 3.53,79. Tämä on tietysti ottelijoille, jotka ruumiinrakenteeltaan ovat kaikkea muuta kuin kestävyysjuoksijoiden kaltaisia, täysin normaalia.

Ottelija joutuukin koko ajan tasapainoilemaan erilaisten harjoittelumuotojen välillä ja yrittämään olemaan huonontamatta toista lajia toisen lajin parantamisen kustannuksella. Esimerkiksi: mitä enemmän heittolajeja treenaa, sitä enemmän joutuu todennäköisesti kerryttämään lihasmassa ja sitä kauemmaksi alle neljän minuutin ajat tonnivitosella karkaavat. Ja mikä vielä pahempaa, sitä todennäköisemmin myös tärkeiden nopeuslajien tulokset huononevat. Siksi huippuottelijankin on tavallisesti tyydyttävä olemaan ”vain” noin 800 pisteen heittäjä ja mahdollisesti heikompi 1 500 metrillä.

Tasaisesta tuhannen pisteen lajien sarjasta lienee siis turha koskaan haaveilla, mutta voisiko 10 000 pisteen rajan ylittäminen olla silti mahdollista? Voisiko jossain päin maailmaa kehittyä urheilija, joka Eatonin leipälajeissa jäisi tästä vain hieman, mutta pystyisi tekemään heitoissa Kalevan Kisojen finaaliin vaadittavia tuloksia ja jolla olisi sen verran kestävyyttä ja tahdonvoimaa, että hän pystyisi rutistamaan 1 500 metrillä neljän minuutin pintaan? Esimerkiksi sarjalla 10,30 – 800 – 17,50 – 215 – 46,00 – 13,50 – 52,00 – 530 – 75,00 – 4.00,00 päästäisiin jo lähelle, 9 855 pisteeseen. Utopistiselta sekin kuitenkin tuntuu.

Jotta kahden päivän tiukkatahtisessa puristuksessa päästäisiin ”edes” tällaisiin tuloksiin, pitäisi urheilijan olla todellinen poikkeusyksilö, jolla olisi oltava valtavat nopeus- ja voimaominaisuudet, niistä huolimatta mielettömät liikkuvuusominaisuudet sekä suhteellisen pieni kehonpaino, jotta hyppiminen sekä 400 ja 1 500 metrin juokseminen eivät kävisi liian raskaiksi. Tällaista kummajaista ei ainakaan vielä taida olla missään hautumassa, mutta siinä toivossa on hyvä elää, että vielä tällä vuosisadalla välineet, alustat ja ennen kaikkea valmennusmenetelmät1 kehittyvät niin paljon, että joku tästä kehityksestä kaiken irti saava lahjakkuus pystyy hilaamaan kymmenottelun ME-lukemat lähemmäs kymmentä kuin yhdeksää tuhatta pistettä.

 

1Vielä itseänikin pahemmille urheilupessimisteille huomautettakoon, että ”valmennusmenetelmät” voivat tulkitsijasta riippuen sisältää tai olla sisältämättä kielletytkin keinot.

Keskinkertaisuuksien kisat

Kirjoitettu kirjoittaja &s

20–30-vuotiaan, SM-tason alapuolelle jäävän yleisurheilijan kesät ovat nykypäivänä tylsiä. Hyviä kisoja, joissa olisi paljon kilpakumppaneita, on lähes mahdotonta löytää. Lisäksi, kun viimeistään kevään harjoituskaudella etäisimmätkin haaveet Kalevan Kisojen minimirajan ylittämisestä haihtuvat, mitään päätavoitetta, jota varten jaksaisi treenata, ei jää jäljelle. Jos mieli tekee kilpailla, on tyydyttävä kiertämään niitä harvoja piirikunnallisia ja kansallisia kilpailuja, joissa on juniorisarjojen lisäksi myös yleinen sarja.

KILPAKUMPPANIT VÄHISSÄ

Olen itse kilpaillut viime vuosina hyvin säästeliäästi lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään kisavireeni ei ole ollut pitkään aikaan sellainen, että olisin aivan välttämättä tahtonut päästä kisaamaan. Kun hiekkalaatikolla ei pysty ponnistamaan yhdellä tai kolmella loikalla toivomilleen mitoille, pysyttelee mieluummin treenikentän suojissa ja yrittää edes vähän kohentaa kuntoaan, jotta joskus myöhemmin olisi taas valmis kilpailemaan.

Toinen syy vähäiselle kisaamiselle on se, ettei kaltaisilleni keskinkertaisuuksille yksinkertaisesti ole kiinnostavia kilpailuja tarjolla siedettävän matkan päässä. Jos matkustaa pitkän matkan vain hypätäkseen kuusi hyppyä vastatuulessa ja sateessa, toivoisi, että surkeat olosuhteet voisi edes yrittää ottaa huumorilla jonkun toisen kanssa. Tämä on kuitenkin harvinaista, sillä Motonet GP:n ja tähtikisojen kaltaisten vähän paremmille urheilijoille tarkoitettujen kisasarjojen ulkopuolelle jäävissä kilpailuissa osallistujat ovat vähissä.

Parhaassakin tapauksessa esimerkiksi pituutta pääsee hyppäämään yhden vielä juniori-ikäisen, mutta jo aikuismaisia tuloksia tekevän lahjakkuuden sekä yhden veteraanisarjoihin päästyään uudelleen treenaamisen aloittaneen tervaskannon kanssa. Kilpailua joutuu siis käymään lähinnä itseään vastaan, eikä se ole mitään oikeaa kilpailemista. Omaa tulostahan kisassa aina tehdään, mutta parhaat tuloksetkin syntyvät tasaisissa väännöissä toisten kanssa.

Toista on joukkuelajeissa, joissa erilaisia kaljadivareita ja puulaakihöntsiä on tarjolla vaikka millä mitalla. Esimerkiksi jalkapallossa pelitaitojen ei tarvitse olla kovinkaan kummoiset, että pääsee viettämään nelosdivarikauden lopussa saunailtaa junioriajalta tuttujen pelikavereiden kanssa. Kukaan ei kysy nelosdivarissa höntyilevältä ja etureppuaan hölskyttelevältä palloilijalta, miksi tämä vielä jaksaa käydä pelailemassa. Ahkerasti treenaava B-luokan yleisurheilija taas saa jo juniori-iässä, jossa kohtalaista menestystä saattaa vielä tullakin, kuunnella ”Miks sä edes treenaat, kun et sä kuitenkaan koskaan voita maailmanmestaruutta?” -tyyppisiä kysymyksiä.

KATOAVAT LAHJAKKUUDET

Juniori-iän jo ylittäneiden yleisurheilijoiden uria on yritetty pidentää erilaisilla vippaskonsteilla, mutta mainittavaa tulosta ne eivät ole tuottaneet. Euroopassa on käytössä alle 23-vuotiaiden ”juniorisarja”, jolle järjestetään arvokisoja kansallisella ja maanosatasolla. EM-tasolla ”kakskakkosissa” menestyäkseen täytyy kuitenkin tyypillisesti olla jo hyvin lähellä aikuisten huipputasoa, SM-tasolla taas osallistujamäärät jäävät nykyään naurettavan pieniksi, vaikka samassa sarjassa kilpailevat 20-, 21- ja 22-vuotiaat ikäluokat, eikä tulosrajoja kisoihin ole. Esimerkiksi itse jäin kaksi vuotta sitten viimeisissä 22-vuotiaiden SM-kisoissani kolmiloikassa viimeiseksi, mutta sijoitukseni oli kuitenkin ”komeasti” seitsemäs. Kävelyurheilussa taas tekee tiukkaa saada edes kaikki mitalit jaetuksi.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2008 14-vuotiaiden poikien SM-kolmiloikkaan osallistui yli 20 nuorta, ja nykyiset aikuishuiput Tuomas Kaukolahti (kolmiloikka) ja Kristian Pulli (pituus) sijoittuivat vasta viidenneksi ja kahdeksanneksi. Heidän väliinsä mahtui viime vuosina aikuisissa 400 ja 800 metrillä SM-kultaa juhlinut Ville Lampinen, jääkiekon alle 20-vuotiaiden maailmanmestari Rasmus Kulmala sekä minä. Sekä kärki- että loppupäässä kato oli siis kahdeksassa vuodessa käynyt kovasti.

Alle 23-vuotiaiden sarja ei suinkaan ole ainoa keino, jolla yleisurheilijoita on yritetty saada jatkamaan urheilemista aikuisiällekin. Vielä 1990-luvulla järjestettiin B-mestaruuskilpailuja, joihin pääsivät juuri itseni kaltaiset keskinkertaisuudet, joilla ei ollut Kalevan Kisojen tulosrajaa (silloinen A-luokka) tehtynä, mutta he olivat kuitenkin saavuttaneet B-luokan tuloksen, jonka tehdäkseen täytyi kuitenkin hiukan osata urheilla. B-mestaruuskisat tarjosivat aikanaan SM-tason alapuolella urheileville mahdollisuuden asettaa kaudelle jonkin muun päätavoitteen kuin Kankaanpään piirikunnalliset, mutta ilmeisesti B-kisatkin haudattiin lopulta vähin ääniin urheilijoiden ja toimitsijoiden puutteessa, eikä nykypäivänä perinnettä enää kannattaisi herätelläkään, sillä urheilijat ovat jo kaikonneet, ja toimitsijatilanne on seura-aktiivien vanhentuessa huonontunut entisestään.

EHKÄ SITTEN VETERAANEISSA

Mitään helppoa ratkaisua yleisen sarjan kilpailijamäärän kasvattamiseksi tuskin on, eikä sitä välttämättä minun lisäkseni kovin moni kaipaakaan. Onnistumisen kokemuksia kun saa helpommin muualta kuin urheilukentältä, minä esimerkiksi tehokkaasta opiskelemisesta. Kuitenkin kaipaan myös niitä tiukkoja ja hyvätunnelmaisia kisoja, joita etenkin 14–17-vuotiaana sain käydä tutussa ja tuntemattomassa seurassa, mahdollisesti pienen mutta sitäkin kiinnostuneemman yleisön kannustaessa suomalaisen kyräilevästi. Ei kai siis auta muu kuin yrittää nostaa omaa tasoaan, ja jos ei mikään muu motivoi, niin sitten se, että ensimmäiset veteraanien SM-kisat odottavat jo kuuden vuoden päässä.